— Täksi olen elänyt, mutta enpä totta tosiaan ole kummempaan sattunut. Kun ihan silmät ja korvat täyttää lumella! Sen sanottuaan hän lähti pirttiin itseään täydellisemmästi selvittelemään lumen ryytteestä.
Mikko jäi navettaan odottamaan kunnes Auno joutuu, jotta saisi lapion avulla saatetuksi hänet navetasta pirttiin. Sitten hän toimitti ruunalle vettä ja heiniä ja tuli lopulta pirttiin lumen ympäröimänä, valkeana kuin talvinen jänis. Nyt tuntui siltä kuin kaikki olisi voitettu. Jertta vain ilossaan siitä, ettei hänen tarvinnut tuiskuun lähteä, nauraa remusi ja sanoi:
— Kaikki ne sentään nuo ihmiset osaavat tänne kuin kotiinsa ainakin! Se on sitten ilmaa se! Tuokin navettarakennus tuossa parinkymmenen askeleen päässä näkyy vain joskus kuin vilahtamalla.
— Kyllähän tätä ilmaa kun lienee merelle asti, niin ihmeitä kuuluu, sanoi Mikko vakavasti. — Ei tätä kestä laivat eikä mikään muu kuin kiintonainen kallio.
— Mutta tuo kuusi se ei tyhjiä säiky, se vain veisaa vanhaa virttään, sanoi Malla akkunasta katsoen, kun myrsky taivutti ja reutuutti sen malanpaksuisia oksia.
— Se ei liene ensikertalainen, se lienee iässään jo ennenkin sattunut asiaan tuulen kanssa, sanoi Mikko turvallisesti.
— Mutta kerran se on viimeinen päivä hänelläkin, virkkoi Malla säälimielellä. — Tässä matoisessa maailmassa kun kaikki kasvit, hengelliset ja hengettömät, ovat kuoleman alamaisiksi vannoutuneet, niin kerran se kuoleman viikate elämän langan katkaisee tuolta kuuselta samoin kuin kaikelta muultakin.
— Eiköhän se siinä viimeistä maailman aikaa seisone, sanoi Mikko. — Jonkun tuhat vuotta lienee jo seisonut ja voipihan vielä toiset tuhat vuotta seistä, ja siihen mennessä se tulee loppu maailmastakin, kun vanhat kirjat totta puhunevat.
— Niin… Kyllähän ne vanhat kirjat pohtinsa pitävät, mutta sitä aikaa ja hetkeä, milloin maailma viimeisen värsynsä veisaa, ei tiedä muut kuin taivaallinen isä yksinään, sanoi Malla huokaisten ja laskeutui akkunan poskeen istumaan. Kun ei kukaan jatkanut puhetta, istui Mallakin ääneti ja katseli, miten kuusi voimakkain liikkein taisteli myrskyä vastaan.
Koko päivänä ei myrsky heikennyt, se näytti päinvastoin vaan yltyvän. Aina kun tuimimman puuskan aikana pirtin nurkat roskivat ja koko pirttirakennus tuntui vapisevan, tulivat talon uudet asukkaat aivan vähäpuheisiksi pelosta. Malla ja Aunokin aina kädet ristissä siunasivat, kun pirtin nurkat rupesivat rosahtelemaan. Mikko se vähimmin hätäili, hän istuskeli ja veteli piippuaan. Mattikin oli kummissaan siitä jyräkästä, ei tahtonut sylistä uskaltaa liikkua, aina vain istui jonkun sylissä ja pyörein silmin katseli aikuisten ihmisten meininkiä ja kuunteli ulkoa kuuluvaa jyrinää.