Mutta ilta kun kului yhtä pitkälle kuin eilenkin Mikon käydessä kuusta kuulemassa, veti Mikko lakkinsa syvään päähänsä, nosti takkinsa kauluksen pystyyn, puristi sitä kaulaansa visuun ja sanoi:
— Mutta minäpä lähden oikein itseltään kuuselta kysymään, mitä se tämmöisellä ilmalla puhuu.
Sen sanottuaan Mikko puikaisi ulos ja juoksi kuusen juurelle, jossa oli lunta vain harmaana roskien seassa. Oksien alitse kulkeva yhäkin tiukempi tuulivirta oli lumen vienyt sitä tietä kuin tuonutkin.
Pitkän tuokion perästä tuli Mikko lumisena takaisin ja sanoi:
— Minä luulen kuusen puhuneen sitä, että tänä yönä lakkaa myrsky. Se tohisee niinkuin ankarin koski, mutta se tohina on semmoista lauhkoisen makuista ja väliin heikkenee. Se kohina ei ole niin yhtämittaista kiinteää, miltei vinkumista, kuten illalla se vähäinen tuskin kuuluva himinä oli. Tärisee se nytkin, kuten keppi virrassa, tuo kuusi.
— Jospa se tuo tuisku, kun vuorokauden saa täyteen pelmutuksi, lopettaa työnsä, mukautti Mallakin. — Minäkin pääsisin tästä mökille, jos tuo vielä jalka vastaisi pohjaan.
— Viivytte siksi, kunnes alkavat hevosilla ajaa, sanoi Mikko rauhallisesti.
— Se lienee parasta, myönnytti Malla ja kallistui penkille pitkälleen.
* * * * *
Huominen päivä valkeni poutaisen ja tyynen taivaan alla. Puunoksa ei liikahtanut, ja talojen savutkin nousivat pillinä pystyyn. Aurinko noustessaan puhalsi kerästään säteilevän valosoihdun, joka sitten häipyi, kun aurinko itse tuli näkyviin. Kun Mikko nyt oli saanut Aunolle navettatien lapioiduksi, meni hän kenellekään virkkamatta kuusen juurelle, painoi kasvonsakin kuusen kylkeen ja kuunteli kauan. Viimein hän tuli hymyillen pirttiin ja sanoi: