— Mutta nyt ei kuusi puhu mitään eikä värise hitustakaan. Jos se nyt ennustaa täksi päiväksi ja ehkä enemmäksikin tyyntä ja kaunista ilmaa, niin minä rupean kuusen puheita ymmärtämään, ja meistä tuleekin hyvät ystävykset.
— Niin hyvät ystävykset kuin siitä isosta Jyristä, siitä hammas suussa syntyneestä Jyristä. Kuinka kaukasukulainen se näille Aunolle ja Jertalle lienee?
— Minä ja Auno olemme neljännessä polvessa. Se Jyrki on ollut isän isän isän isä, sanoi Jertta.
— Se oli hammas suussa syntynyt, siksi oli annettu papin ristiä Jyriksi, sen isonvihan aikuisen Jyrin muistoksi, joka on tässä pysynyt kotonaan, vaikka muista taloista olivat kaikki menneet Horjuun. Sen Jyrin juuri kerrotaan olleen niin hyvissä väleissä kuusen kanssa, että se ei vahingossakaan ollut lähtenyt kalalle eikä metsälle kuuselta kysymättä. Jos kuusessa ei kuulunut myötäisiä säveliä, — minkälaisia lienevät olleet ne hänen merkkisävelensä, — niin Jyrki ei ollut lähtenyt. Mutta sen kerrotaankin tehneen taikoja, uhrauksia. Sanotaan joulu- ja pääsiäisyönä leikanneen vasemman kätensä nimetöntä sormea ja siitä tiputtaneen verta tuon kuusen juurille, ja mitä kaikkea tuo lienee tehnyt.
— Sellaisia eväitä minulta ei tule saamaan, sanoi Mikko ylpeästi, minkä vuoksi Mallakaan ei enää jatkanut juttujaan.
Mikko tunsi olonsa oudoksi, hän ei tiennyt mihin ryhtyä ja oli avuttoman näköinen. Hän käveli vain akkunasta akkunaan ja katseli lumen peittämää maisemaa ja aitojen tasalla olevia nietoksia. Muutamien aitojen sivulla olivat nietokset tumman harmaita, kun myrsky oli kynnöspelloista repinyt multaa ja lumen mukana vienyt nietoksiin. Sitten hän virkkoi:
— Olen kuin puulla päähän lyöty, en tiedä mihin asian laitaan tässä ensiksi osannee tarttua. Rekeäkin näkyisi tarvittavan, mutta mistäpä ottaisi, jalaksiakin tuuli heiluttaa. Ei ole länkiä, ei luokkia. Viittä on vaivainen vailla, ei yhtä sian lihaa.
— Tuolla riihen takana pientareella on rautapohja reki, kun vain pajuttaa, sanoi Jertta. — Niilon päyskä pani riiheen lyhteitä vetäessään niin suuren kuorman, että reki meni ihan kahdeksi. Jalakset linttasivat ihan syrjälleen. Riihen eteen se pääsi, mutta kun siinä käännäytti hevosta, niin silloin ne pajut risahtivat. Ja Lehtoniemen Teppana se näkyi huutokaupasta lähtiessään käärivän selkäänsä niitä silanresuja, länkiä ja mäkivöitä ja otti luokin käteensä. Se kai toki antaa niitä vehkeitä, jos ei iäksi, niin ensihätään lainaan.
— No kun ne pojat kuitenkin riihet kehtasivat puida ja leikata elot! keskeytti Malla.
— Kehtasivathan ne toki, kun siitä oli rahan tulo, sanoi Jertta. — Nehän olivat leikkuun ja riihien puinnin kanssa tolkussa kuin sika loimessa ja myivät jyvät, kun oljista irti saivat. Ja mitä eivät saaneet myydyksi, sen kätkivät niittylatoihin ja Harakkaniemelle ja mihin kaikkeen nuo lienevät noita kaivaneet.