— Mutta mitenhän sen reen raiskan mahtaisi löytää, sen on lumi nyt peittänyt? kysäisi Mikko.
— Kyllä sen löytää, sanoi Jertta. — Se on riihestä Keskitaloon menevän aidan vieressä Sirviölän puolella aitaa, noin pari tai korkeintaan kolme syltä riihestä.
Sinne lähti nyt Mikko laudasta tehty lapio olallaan ja kirves kädessään kahlailemaan ohuimpia paikkoja myöten kierrellen. Ei kestänytkään kauan, kun hän jo toi sieltä pirttiin yhden rautapohjaisen jalaksen. Hyväntuuleisen näköisenä hän laski sen olaitaan lattiaan ja sanoi:
— Kalu on halpa haltijaton, sanotaan, ja niin onkin. Tuommoinen reki joutuu rauniolle, kun pajut särkyvät.
Sen sanottuaan Mikko lähti noutamaan toista jalasta ja kun oli sen tuonut pirttiin, niin otti kirveen käteensä ja katosi metsään.
Aunokin tuli navetasta maitokiuluineen, ja kun näki reen jalakset lattialla, huudahti:
— No, tuossa se on tuonoinen unesi! Mikko on huoletellut reen puutetta, mutta tuossahan se on, ei muuta kuin sitoo kokoon. Aivanhan noita tavaroita rupeaa satamaan kuin taivaasta.
Samassa tuli Mikkokin pirttiin, kantamus rekipajuja ja sidevitsoja olallaan. Laskettuaan ne lattialle hän sanoi:
— Käypäs, Jertta, tuolta navetan takaa pinon rähilöstä hakemassa halkoja ja laita pirtti lämpiämään, jotta saadaan uunissa hautoa pajun kauloja.
Samassa hän rupesi katselemaan jalaksia, olivatko kaplaat kiinni. Terveethän ne olivat. Ruvetessaan laittamaan jalaksia hammaspuuhun Mikko itsekseen sanoi: — Siinä ei näy olleen sepipajuja, ja kun hevonen on raskaan kuorman alla, vieläpä sulassa maassa, aisalla vääntänyt syrjään, niin on pajuille käynyt työksi ja ne ovat rusahtaneet. Jos olisi ollut sepipaju, niin reki olisi terve, mutta eipä se silloin olisikaan tässä. Tämmöinen rautapohja reki olisi kelvannut vaikka kenelle.