Mikko ei kuitenkaan aikonut virkkaa mitään ennenkuin sen hongan kohdalla. Hän otti taakkansa ja kirveensä ja lähti mukaan jouduttamaan asiaa, jotta päästään vesipaikalle keittämään ja syömään.
* * * * * *
Aurinko oli jo jättänyt puolenpäivän piirunsa, kun vasta päästiin toivotulle, vuoren alta tulevalle purolle. Jok'ikinen mies joi nyt ensityökseen ihan mahoissaan hölkkämään asti vettä, ennenkuin rupesi tulien tekoon ja kattiloitaan laittamaan tulelle. Joi valtion herrakin monta lipillistä, väliin ähki, kun vesi oli kylmää, ja joi. Viimein heitti lippinsä maahan ja sanoi:
— Veden puutteeseen tuntuisi ihminen ennemmin kuolevan kuin ruuan puutteeseen. Kaksi vuorokautta olemme Timon kanssa olleet vedettä, ja tuska tuntuikin olevan lähellä, kieli rupesi kuivumaan suulakeen ja rintaa poltti kuolettava kuivuus.
Toinenkin valtion herra eri paikassaan juomalasin kokoisella, hopeanvärisellä motilla ammensi vettä suuhunsa ja väliin aina ähkäisi, kun se oli kylmää, mutta kauan kestikin tuo tahti, vuoroon ähkäiseminen ja vesimotin kaataminen. Vihdoin vääntäytyi mies seisoalleen, puistalti koko ruumistaan kuin vesiämpärin juonut hevonen, tuli sitten Helsingin herran luo ja omalla kielellään sanoi jotakin.
Helsingin herra sanoi miehille: — Tekaiskaa tuli tällekin kaverille, hän kuuluisi keittävän teetä.
Mikko hyppäsi ennenkuin muut kerkisivät, koppoi kirveensä, rotasi pienen honkasorvan maahan, pilkkoi sen sästyiksi, otti omasta tulestaan kaksi palavaa honkakekälettä, asetti ne kannon juureen, niitten päälle asetteli ne pilkkeet ja viittasi kädellään siihen vieraaseen herraan ja toisella kädellään valkeaa savua tupruavaan tuleen. Se älysikin sen, toi tavarakorinsa tulen luo, korinsa pohjalta kaivoi kirkkaan messinkisen keittiönsä, haki ojasta vettä täyteen ja rupesi keittämään kuin mies. Ja kun vesi oli tarpeeksi kiehunut, pani siihen teetä, minkä tehtyään asetti korinsa kannelle kaksi noin kahden juomalasin vetoista kirkasta teelasia, täytti ne ruskealla teellä ja kutsui Helsingin herran vieraakseen. Helsingin herra tottelikin pyyntöä, ja kohta siitä sakista rupesi kuulumaan iloinen naurunsekainen puheenläiskytys, jota kuulosti kestävän aivan loppumattomiin.
Kaikilla miehillä oli keitot keitetty. He asettuivat nyt syömään.
— Nyt täytyy syödä, kuten amerikkalaisen kasakan, aamiainen, päivällinen ja iltainen samalla kertaa, sanoi Aaro. — Nyt emme syö ennenkuin on kuljettu yksi noin suden hännällä mitattu peninkulma. Silloin tulee eteen joki, jossa on lohia, oikeita Valkeanmeren lohia, ei kuitenkaan suurimpia. Suuria harreja saamme myös keittää.
— Lohia, Valkeanmeren lohia! huudahti valtion herra. — Jos niitä saamme käsiimme, niin niitä keitämme.