Miehet nauroivat mutta Aaro sanoi: — Aamun tuuli hieman kallisti nuotion savua teitä kohti. Siitä savusta on laskeutunut valkeita hipeniä. Ei ne sen ihmeellisempää ainetta ole.
— No, jopa tässä oli hyvä nukkua, vakuutteli valtion herra yhä. Minäpä laitan Helsingin Esplanaadille uudenvuoden yöksi tällaisen laitoksen ja kutsun kaikki Helsingin suurimmat herrat sinne yöksi, niin eivät herääkään kahdentoista lyötyä uutta lukua kirjoittamaan, kun tällä on tuollainen taikavoima nukuttamiseen. Ja nuotio siinä vain yhä palaa liekuttelee. On se mainio keksintö tuo tuommoinen tuli, joka ei tarvitse kokkia eikä kohentajaa, vaan palaa ja palaa yhtämittaisesti saman suuruisena.
— Se onkin laiskanpojan valkea vanhalta nimeltään, sanoi Aaro. — Kerran oli ollut enemmän kuin puolitusinaa veljeksiä, yhden äidin lapsia. Niistä oli yksi sattunut olemaan niin taatusti laiska, että se ei koskaan ollut yhteiseen tuleen tuonut puuta. Kerran sitten olivat toiset veljet sanoneet: »Mene sinä hyvin kauas tulesta, jotta osaat tuoda puuta tuleen». Poika oli lähtenyt kirveineen metsään ja tehnyt sinne tämmöisen tulen. Kun toiset veljet olivat aamulla nähneet puitten välistä kitkahtelevan sinistä savua, olivat he menneet katsomaan miten siellä jaksetaan, mutta siellä oli poika vain hiki päässä pöksyittä maata sojottanut. Siitä sai nimensä laiskanpojan valkea.
— Se onkin toden teolla laiskan valkea, sanoi valtion herra nousten samassa seisoalleen ja jatkoi, kun näki, että kaikki miehet olivat jo kengässä ja lähtöön valmiina: — Nyt miehet tehkää noin sylenpituisia keppejä, latvapäät valkoisiksi kuorittuja, viisi kappaletta mieheen. Tunturi näkyy olevan paljas, sieltä emme saa keppejä, ja kepeittä emme osaa minnekään.
Miehet eivät odottaneet toista käskyä, vaan katosivat tiheikköön, ja tuokion perästä alkoi sieltä yksi ja toinen mies palata, viisi keppiä olallaan. Kohta olivat kaikki tulleet ja heittäneet keppinsä maahan. Nyt miehet saivat määräyksen ottaa kaikki tavarat ja kepit mukaan. Kun kaikki saivat tavarataakat sidotuiksi selkäänsä ja kepit olalleen, lähti valtion herra kävelemään tunturia kohti. Matka nousi joka askeleella. Samalla rupesi vähenemään metsä ja maan pinta koveni. Viimein ei ollut metsää, näkyi vain polvenkorkuisia vaivaiskoivupensaita, mutta kohta loppuivat nekin, ja maassa oli vain tuuman pituista harmaata jäkälää, kunnes sekin katosi: jaloissa oli nyt vain helisevä kallio, jonka kolopaikoissa hiekkaa ja soraa. Mutta yhä vain nousemistaan nousi ja rupesi tuntumaan siltä, että nyt ollaan ilmassa eikä maassa. Edessä kävelevät ihmisetkin näyttivät pienemmiltä kuin tavalliset ihmiset. Kerta kerralta rupesi eteen leviämään ääretön avaruus, jossa pitempien ja lyhempien välimatkojen erottamina kohosi ilmaan erimuotoisia lumesta kirjavia tunturinhuippuja ja -kärkiä, vain valkoiset poutapilvet niitten tasalla ajelehtien. Viimein näkyi edessä ruhjoutuneelta uuninrauniolta näyttävä kiviröykkiö. Sen luo nyt valtion herrat seisahtuivat, siihen pudottivat seipäänsä olaltaan miehetkin ja taakkoineen istuivat maahan pyyhkimään hikeä kasvoistaan ja kaulastaan. Mutta heti katosi hiki, kun kylmä, ilkeältä tuntuva kiinteä viima myötäänsä hiveli kasvoja ja hengityskin tuntui oudon keveältä.
Sen kiviröykkiön korkeimman kiven harjalle asetti nyt valtion herra taulunsa ja kiikarinsa, ja kun Aaro tiesi, että tuolta taivaanrannalta näkyvät pohjoiseen päin kaatuvalta näyttävän tunturin korkeimpaan huippuun asetetut rajamerkit, niin sinne suuntasi nyt herra kiikarinsa ja tarkasteli, näkyisikö mitään erityistä merkkipaikkaa. Mutta kun sitä ei näkynyt, käski hän Aaroa ottamaan kolme keppiä käteensä ja menemään tuonne noin sadan sylen päähän asettamaan tukevasti pystyyn ensimäisen kepin siihen paikkaan, johon hän viittaa.
Aaro käveli nyt arviolta sata syltä ja asettui katsomaan, mihin herra viittaa kepin pantavaksi.
Aaro riiputti nyt keppiä näppiensä välissä ja liikutteli sitä puoleen ja toiseen sen mukaan kuin herra käsillään viittoi, ja kun herra kädellään hujautti maata vasten ja kuului huuto »kiinni», pudotti Aaro keppinsä maahan ja iski sitä siihen sijautumaan. Mutta kun maa oli kova, ei puinen keppi siihen uponnut. Aaro kynsi maasta kiven liuskoja ja niillä kuurtasi keppinsä pystyyn. Nyt sai Aaro palata viidenkymmenen askeleen verran takaisin, minne pystytettiin toinen keppi. Kolmas pystytettiin aivan kiviröykkiön lähelle. Nyt valtion herra lähti kiikareineen kepittämään linjaa edelleen ja miehet saivat ottaa tavarat mukaansa ja lähteä linjan osoittamaan suuntaan menemään, kunnes siellä metsä vastaa. Sitten täytyy yksien miesten taivaltelemalla kuljettaa tavaroita sitä mukaa kuin toiset saavat linjaa auki.
Mikko, joka oli ollut paljon maanmittarien apuna linjojakin kepittämässä, jättäytyi kiviröykkiön luo viimeiseksi lähtijäksi ja salaa tarkasteli, miltä lähtö näyttää. Hän huomasikin, etteivät kepit seiso puhtaasti yhtenä keppinä.
Silmänkantaman päässä näkyi tavattoman suuri kaksihaarainen aarniohonka, jonka toisen haaran latva oli kuiva. Se sattui juuri kuin laitettu keskelle sitä silmän tietä, joka vei kalttopäisen tunturin korkeimpaan kärkeen. Nyt Mikko näki, että jokainen uusi rajalle ilmestyvä keppi kallistaa linjaa vasempaan ja että viimeinen keppi osoittaa linjaa jo tunturin sivulle.