Kaikki miehet olivatkin jo syöneet, käyneet juomassa ja poltelleet piippunsakin. Kirvesmiehet lähtivät käskyä odottamatta kirveineen rajan päähän, ja tavaroitten kantajat rupesivat kokoilemaan neuvoja ja viemään ensimäisiä kantamuksiaan jonkun matkaa eteenpäin.
Linjalta rupesikin kuulumaan entistä hurjempi kirveitten lätinä ja yhtämittainen puitten kaatumisen ryske. Nopeasti kuin tuuli eteni linjan pää. Mutta ilta oli jo aivan lähellä, kun vasta päästiin sen Mikon merkkihongan kohdalle. Silloin linja oli jo lähes sata askelta syrjässä. Nyt Mikko meni herran luokse, joka oli juuri keppiä lyömässä maahan ja kiikarinsa avulla tähysti sitä suoraan, ja sanoi hiukan arastellen: — Hyvä herra! Saisinko minä sanoa, että tämä linja ei mene siihen paikkaan, mihin te tarkoitatte.
— Mistä tiedät, kivahti herra hieman ärtyisästi.
— Tiedän ja olen varma tiedoistani. Tuon suuren hongan tuossa täytyy tulla ihan keskeltä linjalle, jos mieli mennä oikein.
— Onko se nyt totta?
— On se totta, uskokaa jos tahdotte, sanoi Mikko varmasti. — Mutta mielestäni on teidän liian myöhä tulla uskomaan vasta sitten, kun on päästy perille, vaikka meille se kyllä on yhden tekevä. Kuitenkin tuntuisi kovin nololta yhtä erämaataivalta vahlata edestakaisin, ja senvuoksi sanon, että voitte aikanaan oikaista jos tahdotte.
Herra punalteli päätään, korvanjuuret punastuivat. Viimein hän sanoi:
— Pitääköhän minun uskoa? Olen niin huolellisesti kepittänyt.
— No, ette kadu kauppojanne jos uskotte, vastasi Mikko varmalla painolla.
— No sen varmempi se on, sanoi herra. — Lähdetään me yhdessä katsomaan. Tunturin lakeen, lähtökohtaan, jos näkyy tämä linjan aukko, silloin todellakin näkee, meneekö se oikeaan, ja voi ojentaa jos ei mene.