— Mekö kahden lähtisimme, ja toisetko jäisivät tänne hakkaamaan? kysyi
Mikko tyynesti.
— Niin.
— Mutta nythän tavoittaa yö. Ennenkuin olemme tunturin laessa ja jos vielä tulee linjan uudestihakkaus, niin mitä silloin meillä kahdella siellä valmistuu?
— Sitä en vieläkään usko, että linja olisi uudestaan hakattava, sanoi herra päätään punaltaen. — Vähäisen lengon voimme muutenkin oikaista. Mutta kun ei ole tiedossamme sellaista vesipaikkaa kuin päivällispaikassamme oli, niin palattaneen sinne yöksi. Aamulla päivän valjettua voimme käydä tunturin laessa tarkastamassa.
— Se päätös minusta on oikein.
— No, mitäpä siinä! Aurinko näkyy todellakin painuvan mailleen. Ilta se tulee, kun aletaan lähteä yöpaikkoja laittamaan. Saat sanoa miehille, että neuvot mukaan ja päivällispaikalle yöksi. Sen sanottuaan herrat venäjänkieltä harvasteeseen läiskäytellen lähtivät kuin metsittyneet sonnit paksusammalista rämettä jälekkäin kävellä vöhlistämään tunturille päin. Ja kohta linjanaukon perältäkin lakkasi kirveitten lätinä ja puitten kaatumisen räiske kuulumasta. Yksi ja toinen taakkaselkäinen mies ilmestyi rajalle matkaten tunturia kohti.
Huomenaamuna aurinko paistoi tunturien lakiin ja punertavana valona laskeutui alankoihinkin, kun miehet nousivat ja rupesivat keittämään aamukahviaan. Timo se sai keittää valtion herran kahvista ja siitä sai itsekin. Toinen herra keitti teetä omaan laskuunsa omilla neuvoillaan. Kun sitten kaikki miehet olivat kahvinsa juoneet, saivat he heittää neuvonsa siihen ja varmuuden vuoksi lähteä kaikki tunturille. Mikko kiirehti sinne ennen muita juuri kuin saadakseen saaliin ennenkuin muut kerkiävät. Ja salattu ilo loisti nyt Mikon kasvoista, kun hän toisten tullessa seisoi kiviröykkiön takana katsellen aamuauringon valaisemia lumenkirjavia tuntureita, jotka ulottivat raskaan näköisen hämäräisen varjonsa kauas alangoille.
Tuli herrakin siihen kiviröykkiön taa ja tarkasti linjaansa, tarkasti kiikarillaankin. Väliin punalteli päätään ja ähki kuin kylmää vettä juodessa ja taas tarkasti linjan päätä ja kalttopäistä tunturia taivaan rannalla. — Minäpä en osaa itselleni selittää, miten se noin meni, sanoi hän viimein hyvin kärsimättömänä. — Olen minä tuhansia linjoja lyönyt, mutta en ennen noin hullusti. Se näkyy pitävän lyödä uudestaan, ei sitä matkalla saa ohjatuksi.
Sen sanottuaan hän alkoi asetella tauluaan korkeimman kiven harjalle.
Mikko tuli nyt siihen ja sanoi pyytävästi: — Olen ollut paljon maanmittarien kanssa, kepittänyt niille linjoja ja lyönyt uloskin. Enkö saisi nyt koettaa tätä linjaa panna alkuun? Te katsoisitte valmista.