— Aivan mielellään, sanoi valtion herra, ja toinen suupuoli nauroi.
Mikko otti nyt kolme suorinta keppiä, veisti niitten latvat hienoiksi suoriksi puikoiksi ja asetti ne korkeimmalle tunturin laelle vaakasuorasti ja yhteen linjaan pystyyn, niin että niitten hienot latvat halkaisivat kalttopäisen tunturin korkeimman huipun, ja lähti nyt yhtä hienolatvaisilla kepeillä kepittämään edelleen, sanoen valtion herralle:
— Pyytäisin teitä viipymään täällä siksi, että linja rupeaa tuolta tunturin juurelta selvältä tänne näkymään. Vielä parempi jos katsoisitte, kunnes kerkiämme tuon hongan luokse. Silloin minäkin tiedän, että olemme oikeassa ja jatkan pelkäämättä työtäni vaikka kauemminkin viipyisitte.
— Aivan mielelläni, sanoi valtion herra. — Mutta meidän on mentävä evästen luokse ja syötävä aamiainen. Sitten te lähdette viemään linjaa, minä nousen tänne tarkastelemaan ja kun näen mitä tulee, niin tulen aikojani myöten luoksenne ja tuon hyvän tai huonon tai keskinkertaisen sanoman.
— Viisain temppu, sanoi Mikko ja uudella innolla rupesi keppejään laittamaan suoriksi ja kiirehtimään kepitystään metsän laitaan, jotta miehet pääsisivät työhön. Miehet odottivatkin metsän reunassa. Ja kun alkoi tunturin rinteeltä näkyä keppirivi, rupesivat miehet vaivaiskoivupensaitten latvoja huiskimaan poikki ja sitä tehden, kun maan aletessa puut suurenivat, rupesi kymmenen metrin levyinen aukko painumaan tunturin juurelle. Ja kerta kerralta rupesi kirveitten läiske kovenemaan. Alkoipa silloin tällöin kuulua räiskähteleviäkin puun kaatumisia.
Miehillä oli oma kiireensä joutua lohijoelle. Purolle päästyään he pureksivat kuivaa poronpaistia ja leipää ja voita, ja ken ensimäiseksi pääsi syömästä ja sai juoneeksi tuota ihmeellistä vuoren vettä, työntyi kirveineen linjalle. Samalla tavalla mies toisensa perästä alkoi sinne vetäytyä, ja viimeksi nähtiin kantomiestenkin kohta korpirämeen katveikkoa raskaine taakkoineen lähtevän kahlaamaan eteenpäin.
Kun herrat olivat nousseet tunturille eivätkä olleet äänen kuuluvissa, huudahti Mikko iloisesti miehille:
— Nyt lyödään kuin vierasta sikaa. Nyt tiedetään mihin mennään.
— Kuka sen on sinulle sanonut? murahti Kankaan Väinö, johon Mikko oli jo tukkijoella tutustunut. Heistä oli tullut hyvät ystävät, jotka aina leikillä aikaa hauskensivat.
— Jokainen keppi, jokaisen kepin kärki, tuo hieno piikki sen sanoo minulle. Saat uskoa.