— Lyön vaikka sadan markan vedon, että linja menee juuri kuin neulan silmään oikeaan.
— Hm. Kukapa sinulta miesparalta sitten raskisi sitä olematonta satamarkkasta ottaa, murahti Väinö ja löi kirveellään tavallista vihaisemmin linjan kohdalla seisovaan honkaan.
Kohta rupesi rajalla häämöttämään pari likenevää ja puoleen ja toiseen turvelehtavaa liikkujaa, jotka aina ja aina lähemmäksi tullen rupesivat näyttämään miehiltä. Mikko arvasi tulijat valtion herroiksi. Hän jäi kannon päähän istumaan ja odotellessaan aikansa kuluksi veisteli keppiään suoraksi.
Näkösen päästä jo Suomen herra huusi:
— Hyvästi menee, hyvästi menee. — Toinen herra pölisi innoissaan ja kovalla äänellä, huitoi käsillään, pölisi ja pölisi, niin että korvat heiluivat.
Mikon luo tultuaan herrat istuivat kaadetun puun rungolle ja nenäliinoillaan pyyhkivät ihan norosiinsa juoksevaa hikeä kasvoistaan ja kaulastaan. Sitten huoahdettuaan Suomen herra sanoi:
— Olen ajatellut ruveta Aaroa opettamaan kepittämään ja muutenkin johtamaan työtä, mutta nyt sen saat sinä. En voi jättää ruokatarpeitten hankintaa tänne päin vaivaloiseen erämaahan yksistään miesten toimeksi. Täytyy itseni olla mukana ja sitten aina kun tulen ruokatarpeita tuomaan, tarkastan rajan. Lähtisin juuri nyt muutamien miesten kanssa ruokavarain hankintaan, mutta kun Aaro ja Timo tietävät olevan edessä — ei hyvin kaukana liene enää — joen, jossa on lohia, niin tahdon sen nähdä, saako siitä yhtään pataansa. Se olisi herkkua täällä erämaassa.
— Miehet aikovat juuri lyödä rajan syömättä sinne asti ja sentähdenhän ne ovat tuolla aukon perällä noin hurjina. Metsä kaatuu kuin taikavoimalla, sanoi Mikko. — Äsken kuuluivat Aaro ja Timo arvelevan, että ei pitäisi olla joelle kuin korkeintaan parisen kilometriä.
— Ohoh. Se ei kestä kauan, sanoi herra, otti kiikarinsa tupesta ja sillä kiikaroi pitkin linjaa tunturiin asti, missä valkeaksi veistetyt kepit näkyivät kuin suoraksi vedetty valkea lanka. Mutta nyt rupesi maa alenemaan, tunturi peittyi maasärkänteen suojaan. Ei ollut mitään kaukamerkkiä, vain muutamat lähimmät kepit olivat apuna. Työ vaati nyt Mikolta suurta tarkkuutta. Hän veisteli keppinsä pitkin pituuttaan suoriksi ja joustavasti hienoneviksi tyvestä latvaan, löi ne sitten vaakasuoraan maahan ja latvahipukan asetti keskeltä halkaisemaan jäljelle päin jääneitä keppejä.
Maa aleni alenemistaan ja sitä mukaa yleni metsä. Alkoi olla aarniohonkia, kuivia ja tuoreita, ja oikein keltakaarnaisia, tuhatvuotisia kuusia ja visatyvisiä, naavakkaita koivuja, mutta niiden oli nyt kaaduttava, ja kymmenen metrin levyinen aukko tunkeutui askel askeleelta metsään. Metsän takaa rupesi kuulumaan hienoa yhtämittaista tuhinaa, juuri kuin hieno tuuli tuhisi puissa. Mikko teroitti korviaan, kuunteli ja kuunteli. Viimein hän kysyi toisilta: