— Mitä se merkitsee tuo juhina tuolla metsässä? Miehet seisahtuivat kuulemaan ja Aaro sanoi heti:
— Ai! Sen lohijoen koski! Joki meillä ei nyt ole kaukana. Luulin, että tämä raja tulisi menemään tuon kosken tienoilta poikki, mutta sivulle tuntuu koski jäävän. Kun joki kulkee noin vitaan, niin kyllä se vielä raja menee jonkin kilometrin ennenkuin tapaa joen. Tässä pitäisi tulla vielä oikein paksukuntaista harveikkorämettäkin ja sitten vasta joenvarsimetsää. Tämä ei vielä ole jokikorpea, jos oikein muistan.
— No, oli mitä oli, lyödään vaan, että tavoitetaan joki, sanoi miesjoukossa joku, mihin toiset vastasivat: — Lyödään, lyödään! — Samassa rupesivat märät hartiat heilumaan ja ryhmittäin räiskähteli metsää maahan. Kuten Aaro oli sanonut, rupesi metsä harvenemaan ja pienenemään, ja raja työntyi melkein aukealle rämeelle, missä ruskea sammal upotti miestä polveen asti. Pienet vaivaismännyt heiluivat siinä sammalessa juuri kuin juuria ei olisikaan. Pitkin joen vartta kulkevan parinsadan askeleen levyisen rämeen poikki meni nyt vitaan raja ja kun tuli vastaan lepänsekainen kuusikko, niin samalla rupesi puitten lomista näkymään monenlaisten kukkien kirjavoima, korkea heinikko ja sen yli näkyi kirkasvetinen joen uoma, jossa kosken synnyttämät valkeat vaahtipallot pyörivät ja pyörteilivät sikäli kuin vesi kumpuili sinne tänne.
Nyt saatiin rajalinja jokeen asti auki, mutta kun tunturilla parhaillaan lumi suli ja sen takia vesi oli joessa niin korkealla, että joenrantametsä oli vedessä, ja kun toisella puolen jokea nähtiin viiden askeleen päässä joesta olevan kuiva maa, niin täytyi vielä ruveta lautan tekoon, jotta pääsisi joen poikki, kun pitkäkään puu ei yltänyt portaaksi. Miehet rupesivat joenrantametsästä hakkaamaan kuivia kuusia ja kuivia honkia, ja toiset rupesivat vääntämään vitsoja. Heti oli nyt vitsoilla nidottu viisipölkkyinen, noin neljän sylen pituinen lautta valmis. Mutta täytyi vielä hankkia viiden sylen pituiset sauvoimet, joilla voitiin joen pohjasta pitäen sauvoa lauttaa poikki joen. Jos olisi melomalla lähdetty, olisi virta vienyt lautan noin viidenkymmenen askeleen päässä olevaan koskeen.
Kahdella kerralla saatiin miehet kaikkine tavaroineen yli, ja nyt oltiin kuivajuuristen aarniokuusten juurella, jotka tänä tyynenä kesäpäivänä seisoivat totisina ja oksainsa lehvien pisimpiin kärkiin odottivat pieniä vaalean vihreitä kesän lahjoja ja latvoihinsa pieniä mansikan kokoisia tummanpunaisia nupukoita.
Kaikilla miehillä tuntui povessa pettymys lohien suhteen. Kenenkä lohet viihtyisivät tuollaisessa aarniometsän pimittämässä jääkylmässä joessa? Sitäpaitsi koski tuolla, koski täällä. Aaro yksin uskoi lohiin. Poikki joen päästyään hän suoraa päätä juoksi rinteellä seisovaan hienoon männikköön, toi sieltä noin neljän sylen pituisen notkean virven, jonka latvaan sitoi kirkkaan uistimensa jättäen vain kolmisen sylen verran lankaa virven ja uistimen välille, viskasi nyt uistimensa veteen ja virvellään ulotti sen keskemmä jokea ja hiljalleen rantaa käyden ylösvirtaan kuljetti uistinta keskusjoella. Mutta hän ei päässyt kymmentä askelta, kun lohi tömähti uistimeen niin että vesi pärskähti korkealle ilmaan ja alkoi täysillä voimillaan riidellä uistinta mukaansa. Mutta Aaro tanakkana seisoen rannalla hallitsi notkeaa virpeään, kunnes lohi hieman rauhoittui. Silloin Aaro kiireimmiten lappoi virpensä maalle, otti nuorasta ja nopeasti sen lapettuaan, kunnes oli vain kyynärän verta kalan ja käsien väliä, nykäisi hartian voimasta, ennen kuin lohi kerkisi mitään ajatella, ja kiljahti:
— Tuossa on yksi, sanoi suutari lauantaina.
Noin kymmenen kilon painoinen, hopealta välkkävä lohi lensi maalle niin että kenttä jymähti. Kaikki miehet katsoivat henkeään pidättäen tätä leikkiä, ja kun lohi loiskahti maalle, niin kaikkien suista samassa silmänräpäyksessä pääsi huudahtava ihastuksen nauru. Venäjän herra rupesi ihan suuntäydeltä nauramaan ja pölisi innoissaan. Väinö hyppäsi samassa kentällä telmivän lohen kimppuun, jonka suussa uistin helisi. Aaro ei kyennyt muuta tekemään kuin pitelemään langasta, jottei kala pääsisi jokeen viettävältä maalta takaisin veteen. Mutta kun Väinö kirveskulilla jämäytti niskaan, niin lohi jäi tärisemään paikolleen, evät harreillaan. Väinö löi lohta niskaan Aaron päästellessä uistintaan lohen suusta ja sanoi: — Sinä meren neitonen, minun ihanaiseni, minun sydämeni sytyke, tulit sinä kuitenkin, sinä minun kauan kaivattuni! Kuinka ihana ja suloinen sinä oletkaan, minun armaani! Sinun pääsi on niinkuin Karmeli. Sinun pääsi nahka niinkuin kuninkaan purppura, poimuinen, kuten Korkiassa veisussa sanotaan.
Nyt Väinö heitti lohen siihen toisten ihailtavaksi, kiirehti metsään ja toi sieltä laajan tuohilevyn. Mutta silloin jo miehet tappelivat kentällä isommasta lohesta. Väinö ei siitä perustanut, tarttui vain ensimäistä lohta kitusiin ja laskeutui tuohilevyineen ja lohineen joen rantaan, missä halkaisi lohen selästä sekä mahasta ja paloitteli pataan pantavaksi, viskaten sisälmykset ja kituset jokeen. Mutta heti kun ne olivat joutuneet veteen, tömähti iso lohi niihin käsiksi, niin että vesi pärskähti Väinön silmille. Sen nähtyään miehet ja Väinökin sanoivat, että toisen lohen sisälmyksiä ei annetakaan raudatta; ne kääritään uistimeen ja annetaan siinä. Sen miehet tekivätkin. Toisen lohen sisälmykset käärittiin Aaron uistimeen, ja heti kun se joutui veteen ja Aaro virvellään työnsi uistinta keskelle jokea, tömähti entistä suurempi lohi uistimeen ja nieli vatsaansa asti. Kun uistin saatiin kalan vatsasta, toimitti Aaro sen jokeen niine laitteineen ja samassa veti ensimäiseksi saadun lohen kokoisen jässikän maalle.
Kun nyt oli neljä lohta maalla, sanoi Aaro: — Miehet! Eiköhän tehtäisi tulet ja maisteltaisi näitä? Kyllä niitä sitten tarpeen mukaan saadaan lisää.