Aaro viittasi nyt kahteen kentällä makaavaan loheen ja sanoi: — Tuossa niitä on taas kaksi joessa yötään viettänyttä lohta. Meidän pitää varata itsellemme lohia, niitä kun emme saa ennenkuin Paatsjoesta. Harreja, rautuja, nieriäisiä ja tammakoita saamme monesta paikasta ja erittäinkin Kemijoen latvasta.
— Täytyy suolata, mutta mihin? Kattilatkaan eivät siihen joutane, sanoi valtion herra miettien.
— Säkkinä se on köyhä kaikki, sanoi Aaro ja lähti puukko kädessä metsään ja mennessään mutisi: — Kyllä tähän vuoden aikaan koivu astioita antaa.
Sinne kuusikon- ja koivikonsekaiselle viitakummun rinteelle lähtivät toisetkin miehet. Sieltä he tuokion kuluttua palasivat, kantamuksina suuria tuohilevyjä ja hienoja pihlajan vesoja. Niistä tuohilevyistä, jotka parhaiten sujuivat ropeeksi, rupesivat miehet yksituumaisesti valmistamaan ropeita, ja kohta olikin jokaiselle miehelle, herroillekin, pihlajaisilla ludilla nidottu nelisnurkkainen, enemmän kuin korttelin syvyinen tuohinen valmis. Niihin meni jokaiseen enemmän kuin kymmenen kiloa lohen kappaleita.
Nyt miehet rupesivat kilvassa paloittelemaan lohia ja suolaamaan astioihinsa, ja kohta olivatkin ropeet tasalaitoina täynnä lohen kappaleita peitettyinä tuohilevystä juuri sisään sopivalla tuohikannella, ropeissa vitsoista tehdyt sangat kantamista varten. Mutta saaduista lohista oli nyt vain päät ja purstot jäljellä. Kun oli noloa ruveta niistä aamiaiskeittoa valmistamaan, lähti Aaro juoksujalassa joelle. Sinne lähtivät pian muutkin miehet, ja pian Väinö palasi sieltä ylempänä päätään kädessään riiputtaen isoa lohta, jota hän haltioituneena ylisteli taas Korkeanveisun sanoilla.
Venäjän herra sen nähdessään viittoi käsillään ja riemuissaan nauraen pölisi.
— Mitähän tuokin tönissee. Suu puhuu, nokka tohajaa, eipähän äly haitanne, sanoi Väinö heittäen kalansa nuotion luo.
— Se puhuu sitä, että hän ei ole ikänään nähnyt näin komeita lohia, sanoi valtion herra. — Volgan lohien sanoo olevan harmaampia ja pitempirunkoisia. Niissä ei ole ollenkaan tuota hopealle välkähtelevää kauneutta.
Kun aamiainen oli syöty, lähti Suomen herra illallisen päätöksen mukaan kuuden miehen kanssa Vaatimenojan kylää kohti. Viiden tuli ruokavaroja tuoden palata rajalle, ainoastaan Timon piti jäädä herran matkaan tämän kapineita kantamaan ja seuraamaan, kunnes viimeistään kymmenentenä päivänä saavutaan Kemijoen latvaan siihen paikkaan, jossa kolme pientä jokea yhtyy ja jota sentäbden kutsutaan Jokihaaraksi. Toiset kuusi miestä lähtivät nyt lyömään rajaa. Kappaleen matkaa kuljettuaan aikoivat he joukolla käydä hakemassa tavaransa matkan varrelle.
Rajalinja kulki nyt pitkän matkaa alavia maita väliin nousten kummulle ja väliin laskeutuen taas rotkoon, mutta viimein kohosi linja niin korkealle selänteelle, että linjan päästä näkyi lähtötunturi ja edestä paljon likempää Kalttopäätunturi. Nyt Mikko palasi puolenkymmentä keppiväliä takaisin katsomaan, tähtäävätkö ne Kalttopään korkeimpaan kuljuun. Jos ne eivät siihen ampuisi, pitäisi nyt osoittaa siihen ampuviksi. Mutta kun kepit eivät tarvinneet korjausta, palasi Mikko jatkamaan kepitystään sitä mukaa kuin kirvesmiehet saivat linjaa auki. Selänteen takaa näkyi suuri aukea suo, jolle linja rupesi painumaan, ja suon takana näytti maa rupeavan kohoamaan tunturiin. Sitä katseli nyt Mikko ja mielessään mitteli, päästäänköhän tänä päivänä tuon Kalttopäätunturin alle, siinä luultavasti on hyvä vesipaikka yötä ollaksemme. Sitä katsellessaan ja miettiessään hän huomasi, että suon takaa kuusen- ja männynsekaisen harveikkokummun liepeestä kitkahteli sininen savu, jota mieto tuuli yksikantaisina tuppaina hiljalleen ajoi suolle, missä miehenkorkuisia kitumäntysiä piikotti pystyssä. Mikon rinnassa tuntui voimakas sysäys, mutta hän koetti sen salata ja sanoi rauhallisesti;