Seitsemäs luku.
Huomenaamuna oli Aaro hiipinyt ylös ennen auringonnousua ja mennyt uistelemaan. Ja kun yli tunturien paistava aurinko rupesi punottamaan kuusten ja honkain latvoja, kantoi Aaro kahta suurta lohta.
— Nouskaapas katsomaan, minkälaisen kannen alla ovat lohet, sanoi hän nuotion luo tultuaan.
Miehet hyppäsivät istualleen ja näkivät ihmeekseen, että joen yllä oli parin sylen paksuinen kylmyyden synnyttämä harmaa usvakerros, niin sakea, että sen läpi kolmen sylen päähän ei nähnyt mitään. Päältä se oli tasainen kuin höylätty.
— Tuollaista en ole ikinä nähnyt, huudahti valtion herra.
— Kun tähän huvilanne rakennatte, niin näette toisenkin kerran, sanoi
Aaro naurahtaen.
— Mutta miten se tuollainen voi syntyä.
— Asia on luonnollinen, sanoi Aaro. — Korvessa oleva taivaanikuinen routa synnyttää yöllä kylmän ilman ja siitä tulee usva. Ylhäällä olevan lämpimän ilman raja on niin jyrkkä, että usvan selkä jää noin tasaiseksi. Näette, — kun aurinko joutuu ilmaa enemmän lämmittämään — että usvan täytyy tasaltaan painua alas ja hävitä, kunnes aurinko on iltasella mennyt mailleen.
— Mutta eipähän illalla nähty, vaikka yö oli jo pimeimmällään, kun vielä valvottiin.
— Ette sitä huomanneet. Kyynärän korkuinen usvan untuva peitti jo joen meidän asettuessamme maata. Yön kuluessa se on kohonnut noin korkealle.