Oli vielä päätetty, että jos herra joutuu ruokavaroineen ennen Kemijoen latvaan, niin hän kuljetuttaa miehillä eväitä rajalle ja itse tulee oppaan kanssa auttamaan ja samalla näkee rajan. Jos taas rajan aukaisijat kerkiävät ennen Korvapuolitunturiin, on heidän tultava Kemijoen haaraan odottamaan.
— Mitä sillä tuolla vieraalla herralla on täällä merkitystä? kysyi nyt
Mikko. — Saahan se mennä teidän matkassanne täältä pois?
— Olen sitä sille esittänyt, sanoi Suomen herra, mutta se ei sano rajaa uskovansa teidän haltuunne, ja sitäpaitsi sanoo olevan hänelle tulemassa työmiehiä, jotka tuovat ruokatarpeita.
— Näkyy sietävänkin, sanoi Mikko kylmästi. — Yksi leipäkiekura on miehellä, suuruksen puolta palanen lihaa, teekojeita vähäisen, siinä kaikki. Pelkään että joudumme sitä härkää vielä elättämään. Miehiä hänelle ei tule, siitä toki osaamme olla varmoja.
— En minäkään usko, sanoi valtion herra, — mutta tottapahan elävä tietää kuolevansa. Tottapahan pitää huolen syömisistään. Syyttömät kai sitä te olette elättämään.
Aaro rykisteli ja sanoi: — Kyllähän siitä meille senverran ristiä koituu, että joudumme sitä taluttamaan tuonne lappalaiskylään. Tässä noin peninkulman päässä on järvi, johon tämä joki laskee. Sen ympärillä asuu kymmeniä perheitä oikeita lappalaisia ja oikeita porovarkaita, jotka eivät tee mitään muuta kuin kesänsä talvensa varastavat poroja ja ihan sillä elävät.
— Ja tässäkö ne sitten asuvat ne, jotka nimismies pyysi vangitsemaan? kysyi Mikko kuivasti ja kasvopäät punastuivat.
— On niitä vielä muuallakin. Ei ne tuon järven ympärillä kaikki ole, niitä on pitkin rajan vartta, sanoi Aaro kärsimättömästi.
Nyt kääntyivät puheet porojen varastamiseen ja niitten paimennukseen. Vartioipa poroja miten hyvin tahansa, on niillä toisella aikaa kuusta halu kohota tänne tunturimaailmaan, ja silloin ne nuo rajantakalaiset ovat niitten niskassa: karja karjan perästä viedään, eikä niistä yksikään palaa.
Mikolla kuohuivat veret näitä kertomuksia kuullessa. Kun yö oli jo pimeimmillään eikä joukosta kuulunut muuta ääntä kuin väsyneitten miesten kuorsaukset ja raskas hengitys, harreilivat Mikon silmät unettomina ja korvalliset tuntuivat kuumilta. Hän tunsi pyhää vihaa niitä kohtaan, jotka ovat tuollaisena maanvaivana muutenkin vaikeissa oloissa eläville pohjolan asukkaille.