— Kolme poroa on tapettu. Minun on yksi, Kenttä-Jaakon Kurtinjoen kylästä on toinen ja Vataniemen Esan Vaatimenojan kylästä on kolmas. Tuolla ovat päät kuusen juuressa ja lihat hetteessä.
Mikon ruskeanharmaat silmät painuivat tavallista syvempään ja hampaitaan yhteen kiristäen hän sanoi:
— Köyteen sen tulen omat panemme nyt!
— Herra Jumala! Miten me tämän vertaiset miehet. Olisipas kaikki miehemme tässä, sanoi Aaro katkerasti.
— Nuo kentaleet eivät vastaa enempää kuin tyhjät töppöset miehen käsissä, sanoi Mikko varmasti. — Se on meille voitoksi, että meitä on näin vähän. Jos meitä olisi kaksitoista miestä heille näyttäytynyt, silloin ne olisivat hyökänneet yksi yhtäälle, toinen toisaalle ja hävinneet metsän uumeneen kuin säikähtyneet jänikset. Olisimme ehkä saaneet yhden tai kaksi juoksemalla kiinni. Mutta nyt nuo yksitoista roistoa ovat meidän paulassamme.
— Miten se on mahdollista?
— En sitä teille osaa sanoa edeltäpäin, mitä on tehtävä, sanoi Mikko. — Olkaa vain miehinä ja tehkää, mitä minä käsken tai minkä näette ensimäiseksi tehtäväksi. Se on tiettävissä, että ne tekevät tappelun meitä näin vähiä vastaan, mutta minä en sitä pelkää. Minä olen koko asiassa sydämenä ja käyn rintimaisena asiaan. Te vain auttakaa minua, jos näette, että minulle hätä tulee.
— Herra Jumala, te tapatatte itsenne, se on varma, sanoi Aaro arasti.
— No meinaatteko te sitten tämän ainoan sattuman, jolloin nuo rosvot ovat käsissämme, jättää paljaan tyhjän pelon takia sikseen?
Siihen kiirehti Pentti sanomaan: — Ei, sitä emme tee, kun meillä on esimies keskellä tulta. Me koetamme parastamme. — Kaikki sanoivat nyt samat sanat.