— Vieläkö vastustatte? ävähti nyt Mikko. Kaikkien suista kuului rukoileva sana: — Emme vastusta, elkää meitä tappako!
Siinä parhaan tuoksinan aikana oli yksi lappalainen päässyt livistämään pakoon. Nyt se näkösen päässä lenkojalkaisena juosta vekelti hengentulleen edestä pakoon. Kun hän juostessaan suurien kenkäinsä tavattoman korkeista nokista tarttui risuun, tuprahti hän päälaelleen maahan. Samassa hän kuitenkin kimposi pystyyn ja lähti juoksemaan, kunnes taas suistui pää edellä sammaleeseen.
Kun Mikko pelkäsi, että toisetkin seuraavat sen esimerkkiä, otti hän revolverin käteensä ja ärjäisi: — Jos askeleenkaan yritätte pakenemaan, niin siinä silmänräpäyksessä olette läpi!
Nyt jäivät kaikki vapisten seisomaan ja niitten joka jäsen värisi kuin virrassa. He rupesivat kohti kurkkuaan itkemään ja rukoilemaan, ettei lasten ja vaimojen tähden heitä vangittaisi. Mikko ei sitä kuullut, vaan sanoi käskevästi tovereilleen:
— Noitten säkeistä ottakaa nuoria, joilla sidotaan kädet selän taakse ja puuhun kiinni.
Mikon toverit eivät tähän asti olleet kättä puuttaneet asiaan, mutta nyt sen verran selvisivät hölmistyksistään, että alkoivat kilpaa purkaa nuoria lappalaisten säkeistä, ja kun alkuun oli päästy, oli työ miehistä mitä mieluisinta. Toiset purkivat nuoria ja toiset sitoivat käsiä selän taakse ja vänäsivät puuhun selin kiinni. Kaikki kävi kuin tulen sammutuksessa, ja kohta olivatkin ne kymmenen kappaletta kukin omassa puussaan selkä puuta vasten seisomassa. Venäjän herra oli tällä aikaa tointunut. Hän istui verta sylkien kaatuneen puun rungolla ja itki kuin pieni lapsi.
Lappalaisilla oli hienoista nuorista harvoille verkonsilmille kudotut suuret säkit kantamuksia varten. Niistä purettiin vangitsemissiteet ja niistä täytyi vielä purkaa ja laittaa jukkoja kuljetusta varten. Toiset miehet rupesivat nyt purkamaan säkkejä, toiset taas laittoivat lohia kiehumaan päivälliseksi. Suuret läjät sykkyräisiä nuoria olikin valmiina, kun kaksi kattilallista lohta oli tuhalla kypsynyt.
Syömään asettuivat nyt miehet ja iloitsivat kuin ainakin suuresta saaliista eivätkä olleet kuulevinaan korvia särkevää, katkeamatonta itkun ulinaa. Herrakin itki turskien ja niskaansa pidellen voivotteli sydämensä pohjasta.
Mikolla ei syönti luistanut, palat pyrkivät vain pyörimään suussa. Hän oli miettivän näköinen ja melkein puhumaton.
— Mustelma on kaulassanne tuolla niskan puolella ja laajajuurinen ajettuma näyttää syntyvän, sanoi Aaro.