— Saihan tuota joku takaapäin, nyrkilläänkö lienee iskenyt niskaani vai millä. Mustia verkon silmiä rupesi ilmestymään silmieni eteen ja luulin tuhon tulevan, kun lisäksi eräs sylineen jämeysi jalkaani ja rupesi kaatamaan. Se on tuo, jonka ohimosta veri tihkuu. Lienee tuo veitsen pää sattunut kourassa olemaan sen verran pitkällä, että särki pääkuoren. Ja kun tuo herra tuupertui kumoon, rupesi minunkin selkäpiitäni kuuma virta karmimaan: taitaa tässä haudan kaivanta tulla ensimäiseksi työksi. Mutta vanha henki siinä oli vielä sentään luita lämmittämässä.
Kun syömästä oli päästy, saivat Pentti ja Teppo määräyksen laittaa eväitä niin paljon mukaansa, että pääsevät ensimaiseen kylään ja voivat, joskin vain niukasti, ruokkia kuljetettavansa sinne asti. Toiset rupesivat laittamaan nuorilla lappalaisia toisiinsa kiinni. Sen verran jätettiin väliä, että miehet sopivat hyvästi kävelemään ja jälkimäinen edelliseltään näkemään jalkoihinsa. Kohta seisoikin yhdessä jonossa kymmenen voivottelevaa ja sydämensä pohjasta rukoilevaa karvaista ihmisolentoa, kädet selän taakse sidottuina toisissaan kiinni.
Mikko antoi nyt Pentille revolverinsa ja sanoi kovalla äänellä ja määräävästi:
— Jos matkalla rupeavat vastustelemaan, niin käyttäkää omaa lakianne.
Tämä auttaa lopussa, jos ei vähemmästä ole apua.
Joukosta kuului rukoilevia pyyntöjä: — Älkää rakas herra toki määrätkö meitä tapettaviksi, armahtakaa edes lastemme tähden.
— Ei teitä tapeta, vaan annetaan tietää mikä on pahantekijän palkka, sanoi Mikko jäykästi.
Jono lähti liikkeelle. Pentti raskas eväslaukku selässään noin sylenpituisesta jukosta talutti etumaista, ja kantaen vieläkin raskaampaa evästarakkaa lähti Teppo kävelemään jälkimäisen takana. Kymmenen lenkojalkaista, suurikenkäistä, matalaa miestä neljäntuulen lakit päissään takaraivolle kallistettuina lähti hajalla säärin kahden ison miehen välillä astua vemmeltämään. Matkue katosi heti kuusikon- ja männikönsekaiselle rinteelle, mutta kauan kuului vankijonon valitus. Hiljalleen loittoni sekin, vain metsän rinteistä saapui hienoa kaiun hyminää, joka vaimeni tyyneksi, auringon kultaamaksi illan rauhaksi.
Saadakseen aikaan sovinnon meni Mikko Venäjän herran luo ja ystävällisin kasvoin työnsi kätensä herran käteen, puristi sitä lämpimästi ja toisella kädellään taputti olkapäähän. Venäjän herra hyppäsi seisaalleen, rupesi iloisesti pölisemään ja tahtoi kaksin käsin Mikon sulkea syliinsä ja suudella häntä, mutta Mikko esti sen, taputti vain toistamiseen olkapäähän ja hymyilyllään näytti, että hän ei ole vihassa. Nyt rupesi Venäjän herra viittilöimään käsillään ja osoittamaan liikkeillään, että Mikon pitäisi häntä lähteä viemään sinne, mihin lappalaiset viedään, mutta Mikko ilmaisi merkkikielellä, että hänen oli lähdettävä rajalle. Venäjän herra otti eväskorinsa, jossa oli vain leivän kannikka, näytti kannikkaa Mikolle, heitti sitten koriin ja surullisen näköisin kasvoin kallellapäin näytti Mikolle tyhjiä käsiään ja taas viittilöi ja pölisi sinne päin, mihin lappalaisia vietiin.
Mikko nouti silloin eväistään kaksi leipää, ojensi ne Venäjän herralle ja viittasi rajan suuntaan, kallisti sitten päänsä käteensä, ummisti silmänsä ja nukkuvan hengityksellä ilmaisi, että tässä ollaan yötä. Sitten päänsä oikaistuaan viittasi rajan suuntaan, jotta Venäjän herra ymmärtäisi tässä oltavan yötä ja aamulla lähdettävän rajaa käymään.
Nyt rupesivatkin miehet tekemään yömajoja ja nuotioita. Olisi kyllä ollut iltaa käydä raja hakemassa sille kohdalle, mutta Mikko tunsi kaulansa kipeäksi eikä tahtonut sitä enää vaivata. Haettuaan taistelupaikalta sinne pudonneen hyvän linkkuveitsensä hän istuutui kaulaansa hieroskellen kaatuneen puun jäkäläiselle rungolle ja antoi miesten laittaa yön tarpeita.