Mikko tarttui Venäjän herran käteen ja sitä lämpimästi puristaen sanoi kovalla äänellä:
— Minä kun olen luvannut olla kantelematta, niin minä en vangitse teitä, ja kun minä en teitä vangitse enkä vaadi vangitsemista, niin kukaan ei teitä Suomessa vangitse, ellette tee uutta rikosta.
Kun Risto tulkitsi Mikon sanat Venäjän herralle, niin herralta hyrskähti sydämen pohjasta kohoava ilon sysäys ja silmien nurkkiin ilmestyi kirkkaat kyyneleet. Oikein kaksin käsin hän nyt taputti Mikkoa olkapäihin ja sanoi ystävällisesti jotain, minkä Risto suomensi: »Sinä jalomielinen herra, pidän teidät muistossani». Sen jälkeen oli Venäjän herra aina hyvällä tuulella ja iloisena. Hän ei näyttänyt muistavankaan niskassaan kannettavaa nyrkinkokoista veripahkaa.
Kun kaikki miehet nyt olivat kotiutuneet rajalle, rupesivat he yhteisellä kiireellä jouduttamaan rajaa Kemijoen latvan jokihaaraan, ollakseen siellä ennenkuin Suomen herra tulee sinne levähtelemään uutta, kaikkein vaikeinta taivalta varten, minkä tiedettiin olevan Paatsjoelle mennessä, ja onkimaan jokihaaran harreja, rautuja, nieriäisiä ja tammakoita. Yhdeksäntenä päivänä Suomen herran lähdöstä olivat jo miehet jokihaarassa. Aamusella ennen auringon nousua oli taivas ruvennut hikeytymään, koko ilma hämärtyi kuin auringon pimetessä ja kävi yhä raskaamman näköiseksi. Juuri kun miehet saapuivat jokihaaraan, rupesi tuulemaan raskaasti, satamaan taivaan täydeltä ja ukkonen siellä täällä laimeasti jyrähteli.
Vettä tuli taivaalta aivan kaatamalla. Tuuli kuljetti sitä harmaana tuiskuna metsän lomia myöten, eikä minkäänlainen metsä voinut suojata tältä vesiryöpyltä. Siitä huolimatta miehet kuitenkin laittoivat sankkaan aarniokuusikkoon vankan nuotion palamaan. Tuulen puolelle tehtiin syltä paksu seinä kuusia vasten pystytetyistä parin sylen korkuisista kuusista. Nyt tämä seinä suojasi tuulen, ja rintimaisia kuusia myöten valui satanut vesi alas, joten majaan ei tullut yhtään vettä. Siihen kuusten sammaleiselle juurelle, missä ei muuta roskaa näkynyt kuin kuusista karisseita suuria pörhistyneitä käpyjä, asettuivat miehet nuotion paisteessa kuivailemaan itseään. Siihen ystävällisesti naurua hörhöttäen iloisin naamoin ja pölisten tuli Venäjän herrakin joukkoon. Hän oli iloissaan siitä, että jouduttiin tänne sateen ajaksi ja päästiin näin hyvään suojaan, jossa ollaan kuin Novgorodin parhaassa hotellissa.
Lappalaisten teurastamia parhaimpia lihoja oli otettu mukaan, ja vaikka oltiin kalaveden rannalla, laittoivat miehet kolme kattilallista lihaa tulelle. Tätä lihavelliä Venäjän herrakin särpi ja ihastuksissaan pölisi, ettei Novgorodin parhaassa hotellissakaan ollut saanut parempaa lientä.
Koko yön satoi vettä. Sateen ja tuulen kohina milloin hurjemmin, milloin hieman laimeammin kuohui metsässä. Mutta majan asukkaille ei satanut pisaraakaan, ainoastaan kuusien juuret nutjahtelivat nukkujain alla ja nuotion liekki hulmahteli puolelle ja toiselle, juuri kuin olisi tahtonut kaiottaa sääsket pois kumpaiseltakin puolen. Aamusella, kun aurinko alkoi nousta, taukosi sade, pilvet ohenivat ja tuuli kuoleutui aivan tyyneksi. Suurena, ihanana kultapyöränä kohosi vuorien takainen aurinko, jonka kellahtavan kultaista lämpöä nyt myrskyn ja sateen puhdistama luonto ahmien näkyi hengittävän keuhkoihinsa. Luonnon valmistamaa juhlapöytää eivät nauttimatta sivuuttaneet joen harrit, taimenet, raudut, nieriäiset eivätkä tammakotkaan, vaan kilpaa molskien ja mäiskähdellen nokkivat joen pinnalla lehvottavia tai horisevia perhosia ja muita hyönteisiä. »Noille nälkäisille täytyy tarjota terästä», sanoi Väinö aamukahvinsa juotuaan, ja kohtapa olikin joka mies joen rannalla vapa kädessä viskelemässä ja vetämässä onkeaan. Yksi ja toinen harrin känttyrä, raudun sirkka, nieriäisen palko, taimenen kämpäle ja tammakon penikka lensi rannan mättäikköiselle penkereelle. Venäjän herrakin oli saanut ongen; hänkin rannan mättäällä seista kamotti ja toisten esimerkin mukaan viskeli ja sinne tänne kuljetti onkeaan. Vetäessään silloin tällöin harrin tai tammakon penikan rannalle hän pölisi ihastuksissaan, juuri kuin lehmän olisi saanut.
Se toimi oli kaikista niin mieluista, että unohtivat syöntinsäkin, eikä kukaan pitänyt mielessään, mitä kaloja ja montako oli saanut. Päivä oli jo puolen rinnassa, kun Mikko näki, ettei siitä tästä hommasta toista päätä tule. Hän nousi korkealle mättäälle ja tukkilaisen tapaan kovalla äänellä huusi: »Kello s-o-o-i.» Silloin miehet kokoilemaan kaloja, minkä käsissään saattoivat tuoda, ja laittamaan kalakeittoja tulelle. Venäjän herrallakin oli suuri kyhmyniskainen harrin känttyrä, taimen ja tammakko kourissa, kun hän nauraa hohottaen tuli jälempää muita tulille. Hän pyysi Ristoa keittämään hänelle erityisen kalakeiton. Pian Venäjän herra jo katkeamaton naurun hymy kasvoissaan hoiteli kattilan alla palavaa tulta tuntien povessaan kutsumusta keiton jouduttamiseen.
Miehillä oli nyt kaloja valtainen koko. He eivät tienneet itsekään, mitä niillä tehdä. Entistä suolattua lohta oli enemmäksi kun yhdeksi viikoksi, ja Aaro tiesi, että matkalla Paatsjoelle tulee melkein joka päivä vastaan pieniä jokia, joista saa rautuja ja tammakon penikoita niin paljon kuin haluaa. Vain taimenien parhaat kohdat suolattiin matkaan otettavaksi, muut kalat jäivät rannalle läjään odottamaan Suomen herran määräystä. Herran piti aikomuksensa mukaan viimeistään tänään tulla. Yksi ja toinen kävi joen rannalla kuuntelemassa, eikö alkaisi kuulua tulijain ääniä, mutta sieltä ei kuulunut mitään sinä päivänä eikä vielä huomennakaan. Vasta ylihuomenna puolenpäivän rinnassa alkoi joelta kuulua kolinaa ja puheen pälinää. Kohta joen mutkan takaa ilmestyi ruskea venhe ja kohta toinenkin, joita miehet sauvoimilla joen pohjasta työntelivät. Nauraen ja kovalla äänellä pölisten Venäjän herra nyt etumaisena vökelti rantaan, missä Suomen herra olikivuoteeltaan konkoi pystyyn ja alkoi kömpiä rannalle.
— Tässä on matkan pää, ei juokse pituuttaankaan eteenpäin, sanottiin kun keula oli tärähtänyt rantaan. — Mikko sai nyt Suomen herralta kuulla niiden lappalaisten kohtalosta, jotka tämä oli nähnyt nimismiehen kotona. Oikein oli sääli raukkoja, kun oikeitten ihmisten vaatetta ei ole rihmankiertämää päällä muuta kuin niissä neljäntuulen lakeissa vähäisiä viilekkeitä. Karvaiset poronnahkapukineet kesähelteelläkin ja mitten poimuissa kitisee syöpäläisiä niin paljon kuin sopii. Venäjän herrakin sai nyt kuulla, että lappalaisia oli lähdetty kuljettamaan Merikosken kaupungin linnaan, kunnes virkateitse saadaan niitten papinkirjat ynnä muut asiaan kuuluvat tiedot, jolloin ne sitten haetaan oikeuden tutkintoon.