Venäjän herra alkoi taas peloissaan kertoa, miten hänet oli petetty, ja pyysi päästä matkustamaan Suomen herran mukana täältä pois, kun hänelle ei tullut miehiä.
Tuliaiskahvia odotellessaan Suomen herra kyseli, miten raja on mennyt vanhoihin merkkeihin tuntureissa ja missä se on menossa. Kun hän sai kuulla, että raja on hyvästi kohdannut merkkipaikat ja että se on hyvän matkaa Korvapuolitunturista Huurupäätunturiin menossa, sanoi hän palaavansa takaisin venetietä ja sieltä aikojaan myöten matkustelevansa Inarin kirkonkylään, josta toimittaa venheet Paatsjoelle. Niillä on kaikkien miesten tultava kirkonkylään kylpemään ja puhdistelemaan itseään, kun ei täällä jääkylmässä joen vedessä voi uidakaan. Kuullessaan, että herra lähtee takaisin ihmisten ilmoihin ja lupaa viedä kirjeen postiin, Mikko kaivoi laukustaan kirjoitusneuvot ja taskukirjansa kannella kirjoitti kirjeen kotiin sillaikaa kun Timo toimitti kahvia juotavaksi ja venhemiehet kalakeittojaan syötäväksi.
Suomen herra oli tuliaiskekkeriksi varustanut matkaansa monenlaisia sokeri- ja vehnäleivoksia. Kun kahvi oli kaadettu kattilasta pannuun ja pannusta kuppiin, alkoivat miehet juoda sitä herran käskystä vehnäleipäkimpaleitten ja monenlaisten kompiaisten kanssa. Ja vinhasti nyt miesten suut pulluilivatkin kahvia ryyppiessä. »Yhdeksän ei yhtä odota», huomautettiin Mikolle, kun tämä yhä viipyi kirjoittamassa, vaikka kaikki muut olivat jo saaneet juoduksi. Mutta Mikko ei heittänyt kirjettään kesken, vaan sanoi: »Viipyneen eväät parahat.» Saatuaan kirjeensä valmiiksi ja annettuaan sen herralle vietäväksi postiin pääsi Mikko yksinään juomaan viimeksi ja sai loput leivoksista panna matkaevääkseen.
Aaro sai arvioida, milloin olisi Paatsjoelle toimitettava venheet ja opas. Viimeistään neljän viikon päästä arveli hän oltavan siellä. Mutta opas saa venheineen olla jo puolen neljättä viikon päästä paikoilla. Hän yksinään on joutilaampi odottamaan. Asettukoon hän noin kahdensadan sylen päähän Paatsjoen niskasta jokea alas. Sillä Olostunturista Kallopäähän katsoen näyttää raja niiltä paikoin menevän poikki joen.
Suomen herra kiirehti lähtöään joutuakseen huomenillalla Martinkylään yöksi. Miehet saivat nyt ottaa venheistä ruokatavaransa: kolme sadankilon säkkiä leipiä, kolme takkaa kuivia poronlihoja, kolmen kapan pussin suoloja, kolme kymmenen kilon pyttyä voita, viiden kilon pussin kahvia, kaksi isoa toppaa sokeria ja Mikolle erittäin kymmenen kilon pussi parhaita riisiryynejä.
Kun tavarat oli otettu venheestä, käski Suomen herra venhemiesten ottaa toiset puolet hänen vuodeoljistaan ja laittaa toiseen venheeseen Venäjän herralle samanlaisen vuoteen kuin hänellä itsellään oli.
Oltiin lähtöä varten jo seisovillaan, kun Venäjän herra tarttui Mikkoa käteen ja sitä lämpimästi puristaen ja ystävällisesti pölisten vakuutti lähettävänsä lupaamansa joululahjat ja oman ja vaimonsa valokuvan ja erittäin kellonvitjoissa kannettavan kalliin koristeen, johon on piirretty Mikon nimikirjaimet.
Mikko sen kuultuaan kumarsi kiitokseksi, mutta samalla sanoi:
— 'Lupa ei taloa hävitä', sanotaan. Nuo kauniit lupaukset ovat vain sitä, että niitten varjossa pääsee livistämään rauhassa omaan maahansa.
Kun Suomen herrakin oli hyvästellyt kaikki miehet ja toivottanut terveyttä näkemiin, lähtivät herrat ja venhemiehet rantaan, kaikki miehet saattoivat lähtijöitä rantaan ja kun venheet olivat kääntyneet matkalle, alkoi joka mies huiskuttaa mikä hattuaan, mikä nenäliinaansa, mihin vastaukseksi herratkin heiluttivat nenäliinojaan, kunnes venheet kiertyivät niemen taa. Silloin miehetkin lähtivät tulille valmistamaan rajalle lähtöä. Kohtapa nähtiinkin kolmetoista raskastaakkaista miestä, Aaro etumaisena, lähtevän Huurupäätunturia kohti ja katoavan metsään.