Huurupäätunturin juurelle pääsivät miehet vasta huomenna, matkalla täytyi olla yötä. Mutta sillä tempulla, että mentiin suoraan Huurupään juurelle, lyheni eväänkantomatkaa enemmän kun kolme peninkulmaa. Nyt he saattoivat tyhjinä miehinä hakea rajan sinne, kaikki miehet kirvesmiehinä.

Siitä yöpaikasta lähtiessä miehet tekivät sopimuksen, ettei pidetä pyhää eikä arkea, vaan lyödään rajaa hengentulleen edestä päivät päästänsä. Lyötäisiin yötkin, mutta Mikko ei voi antaa tietä, minkä vuoksi se aika nukutaan ja päivän valjetessa ollaan valjaissa.

Kävikin niin, että ennenkuin näkyi yhtään venhemiestä rajansuun seudulla, oltiin Paatsjoella onkimassa Paatsjoen lohia. Vasta kolmen päivän perästä tulivat venheitten tuojat. Miehistä olivat silloin muutamat ihan hämmennyksissä viikonpäivistä. Venheitten tuojilta täytyi Mikonkin kysyä, mikä viikonpäivä siellä Inarin kirkon kylässä on tänään. Mies naurahti ja sanoi:

— Siellä on tänään perjantai ja huomenna on lauantai, mutta mikä teillä täällä lienee?

— Me otamme sen Inarin ajanlaskun käytäntöön. Olkoon meilläkin tänään perjantai, sanoi Mikko.

— Perjantai? Päästäänkö huomenillaksi kirkonkylään? kuului miesjoukosta ääni.

— Päästään, kun ollaan ahneina, sanoi venhemies. — Nyt auttaa tuuli, on ihan peräntakainen, kun vain pysyisi tuolla.

Miehet olivat jo ennakolta laittaneet eväittensä tähteet, kirveet ja kattilat metsän sisään tehtyyn majaan. Laukuissa oli vain parin päivän eväs. Nyt miehet eivät käskyä odottaneet. Kiireimmän kautta he kantoivat rannalta kuusen oksilla peitetystä läjästä kolmekymmentä suurta lohta venheeseen ja peittivät kuusen lehvillä, sitten toimittautuivat laukkuineen venheisiin ja niin työnnyttiin matkalle. Parisataa syltä täytyi virtaista joen rantavettä mennä sauvomalla, mutta kun oli päästy joen niskaan, nostettiin purjeet. Silloin kaksi suurta selkävenhettä lähti rinnakkain pakenemaan ensimäistä saaren salmea kohti.

Kiihtyvä itätuuli pilvisen taivaan alla ikäänkuin lennätti venheitä salmesta salmeen, mistä aukeni näkymään korkeita paljaspäitä tuntureita, jotka kuin taikavoimalla siirtyivät sivulle ja uusia aukeni eteen. Matka näytti eksyksissä kulkemiselta, mutta perämiesten kasvoissa ei näkynyt vähintäkään arkuutta. Melan ponnesta pidellen hallitsivat he venheitä. Keltainen vaahto kohosi venheitten vierissä. Mikko viimein kysyi perämieheltään: — Onko tämä nyt sitä kuuluisaa kaksitoista peninkulmaa pitkää ja kahdeksan leveää Inaria?

— On, tämä on juuri sitä. Tämä on täynnä saaria, sanoi perämies tyynesti ja silmät rävähtämättä katsoi venheensä käyräkokkaisen nokan yli matkan suuntaa.