— Kuinka kauan luulette kestävän, ennenkuin ollaan kirkonkylässä?
— Jos tätä menoa kestää ja tuuli pysyy tuolla eikä tyynny, niin huomenaamuna ennen ihmisten ylösnousua ollaan kirkkorannassa.
— Silloinko on kaksitoista peninkulmaa kuljettu?
— Eikö tätä liene viisikintoista, vielä suden hännällä mitattua, sanoi perämies tyynesti.
Taivas hämärtyi paksunevaan sileään pilveen ja tuuli kylmeni. Näytti tulevan illaksi oikein kylmä itäsade. Mutta vasta puolen yön aikaan rupesi hienosti tihuttelemaan vettä, joka hiljalleen muuttui raskaammaksi sateeksi. Viluaan ilmaisevat miehet kyyristyivät nuttuihinsa, missä venheen laita suojasi tuulelta, ja vaikka vilu yhtämittaa hienosti värisytti ruumista, niin somalta vain tuntui, kun venhe aaltojen keinuttamana sihisten ja kohisten halkaisi vettä. Ja kuten perämies oli sanonut, oli aamulla tuskin aurinko vielä ylhäällä, kun edestä ilmestyi pappilan maalattu kartano ja harmaa, matala kirkontorni näkymään. Ne rupesivat juuri kuin rautatiejunan vauhdilla tulemaan vastaan. — Kun tultiin rantaan ja noustiin venheistä, rupesi jokainen mies värisemään vilusta niin että äänikin värisi. Alettiin kiirehtiä talojen suojiin. Perämies tiesi, että Suomen herra asuu pappilassa. Siksi Mikko meni pappilaan päästäkseen siellä perheen pirttiin sisälle. Mutta pappilan suuri jäniskoira puhalti portaan alta esiin ja nähdessään nuotion savusta mustuneen oudon miehen se nosti niin tavattoman haukunnan, että siitä melusta valveutui koko talon väki ja samalla Suomen herrakin. Hän katsoi akkunasta ja näki Mikon koiran ahdistamana kartanolla. Herra kun huomasi Mikon värisevän vilusta, niin haki palvelijan käsiinsä, toimitti sen kahvinkeittoon niin kiireesti kuin mahdollista. Pian palvelija höyryävät kahvikupit tarjottimella tulla sipsutti huoneeseen, jolloin herra viittasi ensiksi tarjoamaan Mikolle. Kun herra kahvia juodessa kuuli, että miehet olivat pyhänsä arkensa työtä tekemällä voittaneet aikaa niin paljon, että enemmän kuin kaksi vuorokautta ennen venheitten tuloa oli jouduttu joelle, sanoi hän:
— Nyt saatte levähtää ainakin tulevaan keskiviikkoon ja kylpeä joka päivä. Sen näytte sietävänkin, kovin on kaulanne ja korvanne nokisen näköiset.
— Sitä kun aina väliin täytyy sääskien ahdistamisen takia hipua pikiöljyä, ja aurinko paahtaa siihen, niin täytyyhän sitä mustua, sanoi Mikko hieman nureksien.
Mikko vei sitten herran rantaan katsomaan venheessä olevaa lohien paljoutta. Herra ihmetteli tavatonta saalista. — Lohiako ne ovat kaikki? kysyi hän.
— Lohia ja niitä oikeita Valkeanmeren lohia. Niitä on kolmekymmentä kappaletta, ne saatte te käyttää mihin tahdotte. Me olemme syöneet lohia niin kylläksemme, että enemmän peloittaa kun haluttaa, sanoi Mikko päättävästi.
— Mutta mitä sanovat toiset miehet?