— Eivät sano mitään, kyllä näille minä saan olla isäntä.
— Kun asia niin on, niin minä annan majatalooni, pappilaan, noista puolet ja loput kahtia nimismiehelle ja metsäherralle. Ja suuhan se olisi lukkarillakin, mutta pappilasta saakoon hän osansa.
Kylmässä sateessa vastarannassa eivät Mikko ja herra viipyneet kauan, vaan lähtivät taloon.
Kirkkoherrakin oli jo sillä välin noussut ja ensi töikseen kuultuaan odottamattomasta lahjasta lähti heti rantaan katsomaan lohiaan.
Yhdeksäs luku.
Mäkelässä oli heinänteko ollut nyt kaksi kokonaista viikkoa aivan seisauksissa, kun oli vain satamistaan satanut. Väliin oli yrittänyt ilma kuivamaan, mutta samalla tupsahtunut uuteen pilveen ja lientynyt sateeseen. Alituinen sade ja töitten edistymättömyys tekivät Aunon mielen raskaaksi, mitä lisäsi katkeamaton, eroamaton kysymys, missä on Mikko, ja Mikon viime kirjeen sanat: »Et osaa minulle kirjoittaa.» Usein herahti silmiin kyyneleet huomaamatta, juuri kuin omia teitään. Nyt oli pyhä ja naapurin kirkkomiehet toivat postista kirjeen, jonka kuoressa näkyi Mikon käsiala.
Henkeään pidättäen Auno avasi kirjeen ja alkoi ahmien lukea ja kun sai loppuun lukeneeksi, alkoi uudestaan. Mitä useammin hän luki, sitä enemmän yleni mieli, ja juuri kuin sen kirjeen tuomana yleni ilmakin. Ilta-aurinko laskeutui kirkkaaseen poutaan, eikä huomenaamuna auringon noustessa näkynyt pienintäkään pilveä. Auno joudutti nyt entistä aikaisemmin aamukahvin, jota juomaan ei Juhaniakaan tarvinnut herätellä. Kenkäjalassa ja lähtöön valmiina tämä odotteli kahvin joutumista ja ilmaa katsellen tuumaili:
— Näyttää siltä kuin tänäpäivänä saisi niiton halunkin itsestään pois.
— Niinpä näyttää, sanoi Auno kopperehtaessaan kahvinjuontikompeita pöydälle.
Pouta oli huomennakin, ja nyt pantiin pukaten pakaten lato täyteen Juhanin eilisiä niitoksia. Tyytyväisenä istui Auno mättäälle ja sanoi tovereilleen: