Juhani istui entiselle paikalleen ja sanoi:
— Sietäisipä nyt olla kolme mahaa, mutta ei ole kuin yksi ja sekin enemmällä puoliaan entistä panosta. En totta tosiaan tässä elämässäni ole saanut tuommoisen heinänteon loppiaispöydän alle jalkojani ojentaa.
— Niinkö on mennyt?
— Niin on mennyt. Ei ne tuolla isoissa taloissa pidä päivää kummempana heinänteon paremmin kuin leikkuun loppiaispäivääkään. Juurikkalahdessa kuulutaan juhlittavan kumpaakin — lieneekö taian vuoksi vai muuten, mutta siinä talossa en ole ollut.
— Onhan tuo toki niin tärkeän työn kuin heinänteon ja leikkuunkin loppuminen kunnialla siksi mieltä ylentävä seikka, että mielellään tuon erikoisemmalla ruokaverolla tahtoo merkitä elämänsä muistikirjaan. Tuntuu siltä kuin se tekisi uuden lehden mieluisemman näköiseksi, olipa siinä vaikka miten paljon vaivoja.
— Niin on, mukautti Juhani. — Somasti se vaikuttaa olentoon, kun joskus aina saa jokapäiväisyydestä eroavan ruokaveronkin, vaikka se on vain ruokavero. — Minulla on niin paha elämän laatu, että yksitoikkoinen muutteeton elämä tummentaa ja tylsentää ajatuksenkin, on kuin aurinkokaan ei paistaisi täydeltä terää.
— Kenelläpä tuo ei niin liene. Niin minullakin on ja näyttääpä muutteeton elämä painavan rahtikoninkin mielen alas.
Jertta ei ollut keskusteluun ottanut ollenkaan osaa. Hän pääsi ensimäiseksi syömästä ja sanoi:
— Kunpa olisi soittaja, niin tanssiksi pantaisiin ja paikalla. Siinä olisi vaihtelua ja valoa elämän pimeään yöhön.
— Sehän se sinun valosi on, poloinen henki, sanoi Auno hieman huokaisten, oikaisi selkänsä seinää vasten ja maahan luoduin silmin näkyi miettivän. Juhanikin nousi pöydästä ja äänettömänä alkoi riisua kenkiään nähtävästi laittautuakseen nukkumaan.