— Etkö sinä ole nähnyt kirjeistäni, että saattaa sillä hoidolla terve ihminen lihoakin? sanoi Mikko päällysvaatteita riisuessaan.
Saatuaan naulaan päällysvaatteensa lähti Mikko ojennetuin käsin tulemaan Aunon luokse ottaakseen Matin syliinsä ja sanoi:
— Lihonutpa tuo on Mattikin, ja ethän tuota ole karvakato sinäkään.
Matti kääriytyi kuitenkin syliksi äitiinsä ja hätäisin silmin rupesi nyhkimään itkua. — Sehän on isä, jota me yhdessä olemme niin usein muistelleet ja ikävöineet, sanoi Auno Matille. — Nythän se tuli. Tuon parran tähdenkö sinä et tunne. Menehän nyt isälle tahi tuonne lattialle juoksentelemaan. Matti jo saattaa juoksennellakin, niin että minä pääsen kahvin keittoon.
Sen kuultuaan rupesi Matti hymyilemään ja ojensi kätensä Mikkoa kohti.
Mikko ottikin Matin äidiltä ja istuttuaan penkille istutti Matin polvelleen, jossa Matti pyörein silmin rupesi silittelemään Mikon tummanruskeata partaa ja hoki: »Palta, palta, palta». Mikko kysyi partaa yhä silittelevältä Matilta: »Onko sinulla ollut minua ikävä?» »On», sanoi Matti tuskin kuuluvasti. »Onkos äidillä ollut ikävä?» »On», sanoi taas Matti tuskin kuuluvasti ja painoi päänsä Mikon rintaa vasten. Samassa Auno toi kahvipannun pöydälle.
Nyt asetuttiin pöydän taa oikein istualtaan juomaan kahvia.
— Mitä se Jertan menettely merkitsi, kun se niin kummasti käyttäytyi?
Onko hän kipeä vai mikä hänellä on? kysyi nyt Mikko.
— Sillä on sydänala ronkasta kipeä, kuten sanotaan, vastasi Auno. — Se oli Niemelän Erkin kanssa kihloissa, mutta nyt sai Erkiltä erokirjeen. Sen sirpaleet ovat tuossa lattialla. Se siihen näkyi koskevan vähän liiaksi.
— Hm. Siitä taudista nuori, hänen näköisensä ihminen kyllä selviää.
Viisussa lauletaan: »Entinen on hyljännyt, vaan otan uuden kullan».