— Ei taida se lääke tepsiä. Meillä oli tässä kolme kuukautta nuorimies, joka näkönsä ja kaiken puolesta on enemmän kuin Erkin arvoinen, mutta ei niin rikas. Se nähtävästi piti koko ajan mieltä päästäkseen lähestymään Jertan sydäntä ja teki siinä toivossa työtä kuin hurja: kaikki niityt niitti yksinään ja heinänteko meiltä loppui paljon ennen muita. Leikkuut oli leikattu, riihet puitu, perunat ja nauriit nostettu ennen muita. Minä koetin olla sille puhemiehenä, mutta Jertta ei kärsinyt kuulla koko puhetta. Sen näki siitäkin, että sillä oli aina Erkin uudet ja vanhat kirjeet taskussa. Niitä se luki tuon tuostaan. Sai se kirjeitä muiltakin, mutta ne se poltti paikalla luettuaan. Kyllä se on todella kiintynyt Erkkiin.
— No, mistä syystä se sitten ero tuli?
— Sitä ihminen kun on nuori, niin sitä on huima ja hupsu. Leikkuuaikana kylällä joka talossa pitivät leikkuutalkoita, joissa iltasella oli tanssit. Jertta ei tietysti pysynyt sieltä poissa. Semmoisissa tilaisuuksissahan ne kauniit ja norjat tytöt, jotka vielä päivällä leikkuurintamalla kykenevät ensimäistä numeroa näyttämään, luonnollisesti saavat uusia kosijoita, ja rupesikin kosimakirjeitä tulemaan ihan tulvana, mutta kaikki saivat rukkaset. Niin siitä vihasta kolme roistoa sepitti juorun, että he siellä tanssitilaisuuksissa ovat Jertan kanssa harjoittaneet aivan törkeintä salavuoteutta ja varta vasten laittoivat juoruämmät toista toisensa perään viemään sitä tietoa Niemelään. Sen arvaa, että matkalla se asia ei ole pienennyt. Muuan muijankynttyrä, joka lieneekin paras, Kerilän Inka, oli saanut sen kirjeen tuodakseen. Jo kasvoista näki, kun Inka astui pirttiin, että ei ole hyvä jalassa. Ja vaikka olisin köyteen pannut, niin ei taipunut viipymään talossa, pisti vain kirjeen Jertalle ja meni ettei häntä perää tavoittanut.
Mikon kasvot kävivät totisiksi. — Ei luulisi, jos häntä laissa lienee oikeutta, niitten roistojen päitä silitettävän, jos tyttö on syytön.
— Sen minä kyllä uskon, että se on viaton, sanoi Auno varmasti ja lähti navettaan käskemään Jerttaa tuliaiskahville. Mutta Jertta ei tullut, oli vain painaunut navetan loukkoon heinäläjään kutjottamaan.
Aunon tultua pöydän luokse Mikko otti lompakon povestaan, purki siitä pöydälle vihkon, jossa oli sekaisin isompia ja pienempiä rahoja, ja sanoi:
— Pitääpä katsoa, mitä täällä on tähteenä. Tuhat markkaa jätin tullessani Lättenperille kauppasummasta.
Sitten Mikko luki rahat ja sanoi: — Kahdeksansataa kahdeksankymmentä viisi, ja täällä kukkarossa on siksi, että yhdeksäs sata täyttyy ja vähän jääpikin. Ja tänne olen lähettänyt yhdeksän sataa.
— Lähes kolme tuhatta vajaassa vuodessa, huudahti Auno. — Niin sanotaankin, että joka kovan kokee, se pehmeän perästä löytää. On sitä meillä kumpaisellakin ollut huolta ja puuhaa, mutta ei ole kuumille kiville mennyt.
Auno vuorostaan ylpeili sillä, että hänellä oli viisi Mikon lähettämää satamarkkasta jäljellä. — Leipämme, kahvimme ja kaiken, mitä olemme tarvinneet, olen ottanut kapaloistani, olen hoitanut lehmiä hyvin ja kirnunnut voita enemmän kuin monessa talossa kymmenestä lehmästä, lisäsi hän.