— Nyt minä en lähde ensi talvena mihinkään, sanoi Mikko niitä Aunon tuomia rahoja sovitellessaan lompakkoonsa. — Rupean laittamaan maata kuntoon. Ensi talven vedätän muraa pellot täyteen. Nyt ensi työkseni, jos sulaa olisi, täytyy ruveta kyntämään sänget.
— Mutta missä se on ruuna? keskeytti Auno.
— No, vastako sinä sitä muistat? Se on tallissa.
— Vasta. Tässä on todellakin ollut niin monta mielessä, että en muistanut sellaista olentoa kuin ruunaa olevankaan.
— Tallissa on ruuna, sillä oli paras kesä ikänään. Lieneekö viikon päivät ollut siinä talossa kevättöitä, jotka toimitettiin ruunalla, sitten sai kesän koloilla heinäisessä haassa, aivan kuin niityssä. Hetteestä puhkeava puro juoksee halki haan. Kun sitten yöt alkoivat jatkua ja ilmat kylmetä, olivat yöksi ottaneet talliin ja päiväksi aina päästäneet köllehtimään hakaan. Se on nyt uudella karvalla, karva lyhyt kuin hiiressä ja ojassa on lautanen. Kun nyt syksystä lähtien ruvetaan sen paloja vähän parantelemaan, niin kyllä sillä asia sujuu. Humu kuuluu eikä köyhyyttä, kun me ruunan kanssa lähdemme.
— Vai kotona se on ruuna… No nythän me todellakaan emme ole muuta vailla kuin Jumalan siunausta. Meillä on aitassa enemmän kuin vuoden leipä ja siemen. Meillä on kauniit hinkalot venäjänkarjalaisen sanaan »helmenkarvallisie eloja». Ohra ei kasvanut kovin pitkäksi, mutta kun siihen kauttaaltaan ripisteltiin karjan lantaa, niin terä tuli hyvä, jok'ikinen pää tuli kauniisti veriinsä. Ne sitten parhaassa lemmessään ollessa leikattiin ja korjattiin kykäisiin — ei vesipisaraa kuhilaittenkaan päälle satanut. Niistä kun tekee rieskan, niin sitä ei usko, että se on ohrista. Rukiita ei tullut kuin neljä riihtä, mutta lähtö oli hyvä. Yli kolmen hehdon lähti aina riihestä, ja ne ovat suuria ja kauniita. Niitä ei ole vielä maisteltu, mutta ei sitten enää elojen kauneudesta ole etua, jos ei niistä tule hyvä leipä.
— Ei se näkö tavoittaan mene.
— On niitä ollut Mäkelän aitassa ennenkin kauniita eloja, mutta on siellä nytkin.
— Kyllä todellakin on eloja, on mistä antaa ruunallekin ja muillekin elukoille, sanoi Mikko tyytyväisesti ja lähti lompakkoaan viemään kamariin arkkuun. Ja Auno poistui navettaan katsomaan, tointuisiko sieltä Jertta tulemaan pois. Jertta ei kuitenkaan tullut navetasta ihmisten ilmoille ennenkuin huomenna silmät punaisina ja turvoksissa. Iltasella hän taas meni navettaan yöksi eikä tehnyt pirttiin vuodettaan tullakseen siihen yölläkään.
Aunokin oli alakuloinen koko huomisen päivän ja iltaista syödessä alkoi nureksien puhua: