— Kyllä tuo Jertta menettää järkensä, ei tuota leikkiä kauan kestä. Kuuluisi haastavan käräjiin ne roistot, kun saisi asiamiehen. Tulevalla viikolla kuuluvat alkavan käräjät.
— Eiköhän lautamies ajaisi hänen asiataan? arveli Mikko.
— Lautamies, joka on Kerilän Ingan veli! Ei ole ollenkaan ajateltavissa, että se ajaisi. Kun ei kukaan usko, että Jertta on viaton, niin ei sen asiaa rupea kukaan ajamaan. Kukaan ei häntä puolusta, jos et sinä asetu puolustamaan.
— Minä käräjiin!… Minä en lähde käräjiin. Minä tahdon siinä suhteessa olla isäni lainen. Se aina ylpeili, että tässä on mies, joka ei ole lakituvan kynnyksen yli jalkaansa astunut ja täksi on elänyt.
— Mutta eihän siellä pilaannu. Ihmisiä ja vieläpä ihmisten oikeuksia vartenhan sekin laitos on laitettu. Sanotaanhan pyhässä kirjassa, että se on pahoille rangaistukseksi ja hurskaille kiitokseksi.
Tähän ei Mikko virkkanut mitään, jäi vain ajattelemaan, kun näki Aunon mielen menevän alakuloiseksi. Kauan vielä vuoteellaankin Mikko ajatteli tätä kysymystä, eteen asettui kaksi vastakkaista puolta: vastahakoisuus lähteä käräjiin ja tieto, että Jertan kohtalo ei lähtemättä selviä eivätkä miehet saa palkkaansa. Mikko joutui nyt taistelemaan sisäistä taistelua.
Aamulla ei Jerttaa ylösnousun aikana näkynyt asuinkartanon puolella ja Auno oli päähuivinsa laskenut silmilleen, minkä Mikko arvasi merkitsevän sitä, että Aunokin oli itkenyt tai itki, vaikka puheessaan salasi surunsa. Mikko teki ratkaisun ja sanoi aamukahvia juodessa:
— Jos Jertta hankkii tohtorin todistuksen viattomuudestaan, niin minä otan huolekseni hänen asiansa esittämisen oikeudelle.
Sen kuultuaan Auno meni navettaan kertomaan tästä Jertalle, joka huvikseen kampaili ja puhutteli lehmiä. Jertta löi käsiään yhteen ja huudahti:
— Kiitos Jumalan. Lähden tulisen paikalla kaupunkiin. — Samassa hän syöksähti ulos, pesi kaivolla kasvonsa ja kohta nähtiin Jertan pyhäpukuisena puoleksi juosten mennä hurottavan valtatielle päin.