Huomenna Jertta palasi kaupungista ruotsinkielinen tohtorin todistus mukanaan. Todistuksen sisällöstä ei saatu selvää, eikä Jerttakaan tiennyt sanoa, mitä todistukseen oli kirjoitettu, hän tiesi vain itsensä viattomaksi ja uskoi, että tottapa se todistuskin on sitä mukaa. Mutta Mikko ei Jertan vakuutusta uskonut, vaan Auno sai pappilasta — tai mistä saisi — hakea ruotsalais-suomalaisen sanakirjan, jonka avulla otetaan selvä sen sisällöstä. Auno lähti sitä hakemaan ja sai kirjan jo puolimatkasta pappilaan yhteiskoulua käyvältä siltavoudin pojalta. Sen avulla saatiinkin selville, että todistus oli niinkuin ollakin piti.
Nyt Mikko määräsi toimitettavaksi haasteet kunnianloukkauksesta niille miehille ja haastatti todistajiksi kaksi niitä juoruämmiä, jotka olivat suurinta suuta pitäneet ja joille tiedettiin miesten puhuneen teoistaan.
— Mutta siihen ei ole sen parempia kuin Kinnulan Inka ja Peltolan Hetta, sanoi Auno ihastuksissaan. — Peltolassahan nyt kuuluu juuri olevan se paha paikka, jossa nekin miehet kortteerautuvat, kun tästä talosta on loppunut sellaisten kestipaikka.
Auno kävi nyt toimittamassa haasteet, ja kohta Aunon kotiin tultua tulla hökelti Peltolan Hetta Mäkelään, suuri suu seitsemällä sopella. Tuskin hän oli ehtinyt istua ovensuupenkille, kun jo alkoi kovalla äänellä hoveltaa:
— Minähän sitä sain siihen Jertan kauniiseen juttuun haasteen todistajaksi, mutta minä en tiedä mitään, en enempi kuin vastasyntynyt, en tiedä mitään, tyhjään minua kuljetetaan. Ja eikä nuo miehetkään sanoneet hätäilevänsä, siinä nuo meillä nekin haastettiin. Nauroi lautamieskin sillä jutulla, vaan käydähän sitä käsketyn pitää, minkä lautamiehenkin. Sen minä sanon, että minä en tiedä en kerrassa mitään.
— Mitä te sitten hätäilette, kun te ette tiedä mitään? sanoi Auno hieman naurahtaen.
— En hätäilekään, mutta sen minä sanon, että minä en tiedä mitään, ja sen sanon, että kyllä jaksavat nekin käräjiin vaatijat voittonsa korjata.
— Tiedättepähän, vaikka ette sano tietävänne, sanoi Auno hieman ivallisesti nauraen.
Hetan ennestään mustanpunakat kasvot kävivät Aunon sanasta vieläkin mustemmiksi, ruskeat silmät liikkuivat tulisesti, ja hän sävähti:
— Sen minä sanon, että oikean ihmisen ei tarvitse käräjistä kunniataan haparoida eikä sieltä koko korkene. Silloin on jo kunnia vähänä, kun sen viimeisiä rippeitä pitää käräjistä keräillä.