Sen sanottuaan Hetta puoleksi lentämällä leimahti ulos, ja pitkässä kaulassa oleva pää kahden puolen toihuillen mennä hutmelti Keskitaloon vievää tietä.
Kymmenes luku.
Käräjät alkoivat kirkonkylässä. Tuomarina oli vakinainen kihlakunnan tuomari, vanhapoika, jonka tiedettiin suhtautuvan erityisen myötätuntoisesti naisiin ja lapsiin. Ei yksikään lapsenruokkojuttu ollut päättynyt muuten kuin lapsen hyväksi. Mikko tunkeutui tuomarin puheille rakennuksen perimpään kamariin, jossa tämä toimetonna keinutuolissa hiljalleen keinutteli itseään ja pitkää harmaansekaista partaansa käsillään veteli rinnalleen metson pyrstön laiseksi kiihotukseksi, jommoiseksi se näkyi jo ennen taivutetun.
— Olen ensi kertaa käräjätalossa, sanoi Mikko arasti ja syvään kumartaen. — Asianani on täällä saada esiin kirjoitetuksi erään neidin juttu. Eräät ilkeät miehet ovat soimanneet häntä törkeästä salavuoteudesta, mutta neidillä on viattomuustodistus, tohtorin antama, jos saan kunnian teille näyttää.
— Ei, ei. Esittäkää se oikeudelle, kiirehti tuomari sanomaan, ja tuuheitten kulmakarvain alla olevat vesiharmaat silmät välkähtivät ihastuksesta.
— Jos minä saisin sen asian joksikin määrätyksi päiväksi, niin ei minun tarvitsisi olla joka huutoa kuulemassa, ehdotti Mikko.
— Antakaa siellä sen lautamiehen, joka on haasteen toimittanut, kirjoittaa se listalleen, niin minä täällä jakaessani asioita asetan sen neljänneksi käräjäpäiväksi. Tämä on ensimäinen, sanoi tuomari ja lyijykynällä kirjoitti pöydällään olevaan paperiin.
Mikko palasi isoon saliin, missä kukin lautamies oman pöytänsä ääressä kirjoitti asioita listalle. Mikkokin työntyi asianomaisen lautamiehen luo, työnsi sille sisäänkirjoitusrahat ja sanoi varmasti:
— Se Jertta Turusen asia on kirjoitettava esiin.
Kaikki huoneessaolijat rähähtivät ilkeään nauruun ja joku sanoi: »Tuleepa, näemmä, näihin käräjiin oikeitakin asioita. Saadaan täällä vielä harjaisiakin juoda».