— Onpa siinä ukkomiehet takuussa, kun reservikomppanian päällikkö
Furuhjelm ja kaupungin pormestari Normén…
Sitten hän luki Mikon selityskirjelmän ja mitä kauemmin hän sitä tarkasteli, sitä loistavammiksi kävivät hänen kasvonsa. Viimein hän päätään punauttaen sanoi:
— Tämä on hyvä. Tähän kun minä liitän yhtä pontevan lausuntoni, virkani voimalla vaadin Nikiforovin toimittamista Lapin käräjiin ja lähetän nämä paperit Suomen valtiosihteerin kautta keisarille, niin luullakseni sille tielle häviää koko juttu. Jos ei ennen huhtikuun loppua kuulu mitään, niin saamme uskoa, että siitä pahasta olemme ainiaaksi päässeet. Kun ei kuvernööri ole ukaasiin mitään merkinnyt, niin me kerkiämme tässä välissä Lapin tuomarilta saada oikeuden pöytäkirjat ja Nygreniltä täydellisen todistajain vakuuttaman selityksen, että Nikiforov on aseellisessa rosvojen puolustustaistelussa saanut vammansa. Joka tapauksessa tulee asia Suomessa tutkittavaksi, ja silloin ei ole hirttonuorasta pelkoa. Näkyy olevan näkymättömän vallan johto tässä asiassa…
Nimismiehen täytyi nyt ruveta kirjoittamaan, jos mieli saada paperit postiin.
Mikko lähti ja tultuaan nimismiehen asunnosta hän tunsi olevansa irti maasta avarassa ilmassa kuin paulasta päässyt lintu, joka ei ensi hetkessä kerkiä ajatella, mihin lentää. Lentää huitelee vain sinne ja tänne, mutta jokaiseen siiven lyöntiin vastaa vapaudesta puhuva ilma. Mikkokaan ei muistanut jalkojaan, onko niitä vai ei. Mieli oli vain siinä nimismiehen viimeisessä puheessa ja siinä sattumassa, että Nygrenin kirje oli joutunut hänen pelastajakseen. Jos se kirje olisi joutunut päivääkin ennen hänen käsiinsä, olisi hän sen ehkä polttanut, ja silloin tuo vanha, raihnainen nimismies olisi vanginnut hänet, kun ei olisi tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen seikkaan, ettei kuvernööri ollut ukaasiin liittänyt mitään erikoismääräystä.
Nämä mietteet kohottivat Mikon yläilmoihin, hän ei koko kotimatkalla muistanut jalkojaan. Ne kuitenkin vaistomaisesti väliin juosten ja väliin käyden veivät kotiin. Kotiveräjällä sattuivat Mikon silmät kotikuuseen. Mikä olisi hänen kotinsa kohtalo, jos hän olisi matkalla Venäjän hirttomaailmaan. Tämä ajatus vavahutteli häntä, mutta hän hillitsi itsensä ja astui rauhallisena pirttiin, jossa uuni parhaaltaan iloisen näköisesti lämmitä rekotteli, Auno alusti valkoista leipätaikinaansa ja Matti puikoista rakennellen huoneita iloinen hymy kasvoilla kipelehti lattialla.
Auno ei Mikon asioista tiennyt mitään ja siksi hän kysyi vain: — Terveenäkö siellä oli nimismies ja onko siellä nyt tie hyvin ummessa? Mikko vastasi lyhyesti ja saatuaan muutetuksi arkivaatteet ylleen meni valjastamaan hevostaan murareen eteen, jota ruuna verkalleen kävellen lähti vetämään murahaudalle päin.
Kahdestoista luku.
Aika kului rauhallista latuaan, tuli kesä ja tuli juhannus. Kesäkuun päivä ei voi olla kauniimpi kuin nyt juhannuksena.
Jertta oli tullut miehineen Mäkelään kylään, kun kaikki elukat olivat laitumella eikä kotona ollut mitään hoidettavaa. Noin kilometrin päässä kylästä kulki leveä, luhtarantainen ja lahdikas joki, jonka tyyneen kalvoon rannan lehtiset yksikantaiset puut tai siellä täällä seisovat vaahtolatvaiset ja -oksaiset tuomet kuvastuivat.