— Jurmako se on sinun kotisi nimi?
— Yli-Jurma on meidän ja Ala-Jurma on Teppovainajan koti. Tepon vanhemmat jäivät eloon. Riiheen nekin asettuivat asumaan. Luultavasti tekevät siihen jotakin uunin tapaista, jossa paistavat leipää. En usko, että punaisilta lähtevät leipäuuniakaan pyytämään.
— Mutta mahtaakohan hiiriltä säilyä ne sinun elokätkösi, kun ne ovat kallioluolissa ja vuoren onkaloissa, sanoi Mooses.
— Kyllä säilyvät. Ne ovat sitä varten laitetut. Säkit on hierottu hienoilla suoloilla. Hiiri ei syö suoloja… Sanalla sanoen, kun sinne päästään, niin ei ole leivän puutosta, sanoi Martta. Sitten hän otti kudelmansa ja sanoi: »Pitääpä valmistaa tämä sukka ja aloittaa toinen. Sen minä kudon vaunussa.»
Viidestoista luku.
Kymmenen päivää oli Martta ollut rintamalla, kun hänen eräänä aamupäivänä nähtiin Saunajärvellä keveissä vaatteissa ja avopäin juoksevan Uuteentaloon päin kädessään kouran täysi valkoisten sanomalehtiä. Pirttiin tultuaan ja tervehdittyään isää ja äitiä hän heitti sanomalehdet pöydälle ja loistavin kasvoin ja palavin silmin sanoi: »Nyt on kaikki hyvin. Punikit ja ryssät ovat kahden tulen välissä. Saksalaiset ovat valloittaneet Helsingin. Siellä jo painetaan meidän lehtiä, mutta punaisten ei kirjaintakaan. Toissailtana puhdistui Taulaniemen kirkonkylä ryssistä ja punaisista. Ne pakenevat verissä päin etelään ja niitä ajetaan takaa hengen tulleen edestä. Pohjoinen armeija painaa täältä ja saksalaisten tuli vastaa etelässä, Jumalan kiitos, punikkien ja ryssäin päivät ovat luetut… Kyllä ne meidän poikamme ovat rohkeita! En unohda hetkeä toisen ikäistäkään. Punikit venäläisineen olivat varustautuneet kansakoululle ja rautatieasemalle. Tykit jyskivät kahta puolta. Meidän rantapellolta yli Kaaresjärven ammuttiin kymmenellä suurella tykillä kansakoulua ja rautatieasemaa samalla kuin miehet ensin metsän suojaa, sitten törmän suojaa kontaten menivät kohdalle. Vihollisen kuularuiskut ratisivat ja tuhannet kiväärit syöksivät tulta ja rakeita. Mutta se ei poikia peloittanut. Törmän harjalle päästessään he avasivat kivääreistään vastatulen ja juosten syöksyivät tulta vastaan. Oli jännittävä hetki, sitä en unohda. Emme voineet henkeä vetää. Silmät rävähtämättä ja koko olento jäykkänä ja turtuneena katsoimme miten käy. Ja voi sitä riemua mikä meissä syttyi, kun valkoinen lippu ilmestyi rautatieaseman viiriin ja ampuma-aseet vaikenivat, hieno illan tuuli vain yhtenä lauttana vei sotasavua syrjään ja valkea lippu nousi kansakoulunkin lipputankoon. Tuhatkunta ryssää ja monta sataa punikkia saatiin vangiksi. Me emme kauan riemuinneet, lähdimme juoksemaan, auttamaan haavoittuneita ja korjaamaan kuolleita. Kolmen silmät sain minäkin painaa kiinni iäiseen uneen ja kostuttaa kyynelilläni heidän vaalenevia kasvojaan… Ei usko, joka ei näe, miten kuolevatkin hymyilevät, kun näkevät kuolevansa omiensa helliin käsiin… Kymmenen ruumista ja kolmekymmentä haavoittunutta saatiin kantaa taistelutantereelta, mutta punikkien ja ryssäin kaatuneitten ja haavoittuneitten luku oli kymmenin kerroin suurempi.»
— Mihin ne vangit siellä joutuvat? kysyi Mooses.
— Ryssät ammuttiin paikalla, mutta punikkeja tutkii sotaoikeus. Ne, jotka toisten pakotuksesta ovat ryhtyneet kapinaan, vapautetaan, mutta pakottajat ja yllyttäjät ammutaan… Mutta minähän tässä unohdan varsinaisen asiani. Sitä nyt pitäisi meidän ruveta lähtemään. Hyvä jos kerkeäisimme tänä iltana junaan. Karjanrehut ja perunakuoppa ja kaikki mitä siitä varsinaisesta ryöväyksestä ja palosta jäi jäljelle, ovat säilyneet, joten täältä emme tarvitse rehuja muuta kuin matkaevääksi. Asemalla on jo hevos- ja lehmävaunut valmiina.
— Kyllä kai tästä muuten, mutta tämä talohan tässä jää jäniksille. Olisi tällä menneellä viikolla ollut ostajakin. Lainioliitto tämän ostaisi kolmella tuhannella markalla metsävahdin asunnoksi, mutta ei osannut silloin vielä myydä.
— Saattaahan tämän myydä jäljestäkin päin vaikka kirjeellisesti. Ei muuta kuin pillit pussiin ja soitetaan suolla mennessä.