Rovastin ja ruustinnankin meni suu nauruun, kun he näkivät tyttöjen niin makeasti nauravan, mutta sitten he lähtivät saliin, missä pöydällä odotti iso viilihulikka, kukkurainen lihakeittovati, kaksi paksua leipää, voilautanen ja lautanen, jolla oli viipaleiksi leikeltyä lohta, sekä toisella lautasella iso läjä kuivasta metson täkästä leikatuita viiluja ja puulusikat ja puupäiset veitset ruokien vaiheella.
Rovasti istuutui pöydän taakse ja sanoi naurahtaen:
— Nyt ei istutakaan tyhjän taakse. Se on oikea erämaan ruokapöytä.
— Onnellisia ovat ne ihmiset, joilla on tämmöinen koti.
— Ovat. Mutta se on työn tulos, että erämaan sydämeen syntyy tämmöinen koti, sanoi rovasti ja leikkasi leivästä viipaleita, kun luuli, ettei ruustinna saisi valmiista leivästä palasta irti. Ja koulupoika-ajoilta se oli hänelläkin se taito muistissa, mutta kumpikaan ei ollut ennen yhteisestä puukupista puulusikalla ja ilman etulautasta syönyt. Sentähden syömään rupeaminen tuntui selittämättömän kummalliselta; ruokaa oli pöytä kukkurallaan ja syömämiehet olivat monen vuosikymmenen vanhoja, mutta syömätaito oli opittava juuri kuin käveleminen pienen lapsen.
Rovasti ensimmäiseksi otti kuivan lihaviipaleen, pureskeli sitä ja ihastuneena päätään punaltaen sanoi: »Ja metson lihaa! Kaikki herkut tänä päivänä meitä kohtaavat, kun vaarainsäilykkeet, metsonlihat, viilit, lohet ja tuommoinen lampaanlihakeitto. Ja päälle päätteeksi puulusikat.»
— On kyllä tämä päivä niin merkillinen, että ikäni muistan, virkkoi ruustinna, kun kaikki mitä näkee, on niin opettavaista. Tiedätkö, että vasikoitakin on otettu eloon kesän ajaksi kymmenen ja niistä syksyllä valikoidaan eloon ne, joiden nähdään parhaiten hyötyvän. Eihän missään muualla oteta vasikoita valinnan varalle. Mutta se johtuu ehkä siitäkin, ettei ole semmoisia piimäsaavillisia kantaa vasikoille, kuin täällä kannetaan.
— Sepä se juuri onkin, sanoi rovasti puulusikalla keittokupista saatua lihapalasta kuljettaessaan suuhunsa.
Esimerkkiä rupesi ruustinnakin noudattamaan ja keittokuppi rupesi kerta kerralta tyhjenemään juuri kuin reikä olisi puhjennut kupin pohjaan.
Aivan pohjaan he eivät kuitenkaan päässeet, kun viilinkin söivät väliin. Ruustinna se ensin heitti lusikkansa pöydälle ja ikäänkuin rovastia odotellessaan pureskeli metsonlihaviipaletta ja sanoi: »Tätä kyllä saattaa syödä nälättäkin. Todellakin oikeata herkkua.»