— Kuinka vain tahdotte, sanoivat isäntä ja emäntä reippaasti.
— Se on päätetty, minä jään tänne ja sovimme täällä puusepän kanssa siitä säilyketynnyrin teosta.
— Ja se on päätetty, sanoi rovasti, että minä tulen pyhäillaksi tänne ja silloin mielelläni pitäisin raamatunselityksen, jos on kuulijoita, ja muori saisi käydä niin hartaasti kaipaamassaan kirkossa. Kun nyt vain ei näinä päivinä muoria se unissa nähty rovasti tulisi noutamaan. Surisin kovasti, kun olin niin huoleton, etten ottanut mukaan rippineuvoja. Eihän ne tuossa käsilaukussa olisi paljon painaneet.
— Eihän sitä tiedä, milloin se kuolema tapaa niin nuoren kuin vanhankin, virkkoi isäntä. Eihän tuo muori ole ollut kipeämpi nyt kuin moneen aikaan, ehkäpä se nämä päivät elää. Vaikka niinhän sitä sanotaan, että tuuletta pökkelö kaatuu, tauditta vanha kuolee.
Sitten rovasti tarttui muorin käteen ja toisella kädellään silittäen muorin hopealle hohtavaa päälakea sanoi kovasti että muorikin kuulisi:
— Suuri Jumala siunatkoon, rakas vanhus, teidän viimeisiä päiviänne, ehkä niitä ei liene enää monta.
Sen sanottuaan rovasti poistui saliin, johon tuli vielä isäntäkin.
Ruustinna istuutui keinutuoliin ja sanoi: »Voi kuinka täällä tuntuu somalta, kun tuolta puutarhasta tulee tuomen ja kukkien tuoksu. Meistä oli niin hauskaa tänne tullessa istua tuolla tiepuolessa kivellä, kun siinä vieressä komea tuhatvuotinen honka humisi haamun tuulessa laulaen viatonta luonnon lauluaan. Tulin ajatelleeksi, säästääkö tukkilaisen kirves sitäkään. Siinä oli niin hauska olla eikä tiedä, kuinka kauan siinä olisimme istuneetkaan, mutta jäljeltä rupesi näkymään teidän postinkantajanne, joka koko ajan juosta kipitti niin että oli jalkoja tiheässä kuin sianporsaalla ja valkea tukka leuhkasi ylös-alas. Se sanoi, että jos tulemme hänen matkassaan, niin pääsemme postinnoutajan venheessä yli järven. Mutta emmehän me siinä rinnalla pysyneet, kun se yhtämittaa juoksi. Näytti kuin se ei kävellä osaisikaan. Mutta kun se odotti aina väliin meitä, niin pysyimme mukana.»
— Se poika saattaa juosta, sanoi isäntä. Se on Siuruasta köyhän mökin poika. Se kolme kertaa viikossa juoksee edestakaisin tämän välin ja tienaa meiltä markan jokaiselta kerralta. Se poika ei malta istua silläkään lepokivellä, missä te olitte istuneet. Siitä lepokivestä on vielä viisi virstaa tänne järven rantaan ja sen lepokiven tuolta puolen sitä aavaa suota kulkee meidän maamme raja, joten se lepokiven vierellä oleva honka säästyy tukkilaisen kirveeltä.
— Vai niin on kaukana teidän maanne raja. Eikö ole käynyt metsien ostelijoita, sanoi rovasti.