"Sukkelaan sammuttamaan! Missä se Reeta on? Sammuttamaan, ettei pirtti pala! No sukkelaan tänne luutinenne! Tästä se tulee kartanoon. Voi, voi, kun ei vaan palaisi kartano! Tuokaa vettä! Kohta se tulee kartanoon. Varotaan edes pirttiä! Vaikka muut palaisi, kunhan ei pirtti palaisi. Mitä siellä seisotte kuin tontut? Tuokaa vettä, ettei pirtti palaisi! Voi, voi, aivan tulee likelle!"
Sitä hoki ja pieksi hiillosta. Tytöt juoksivat isän kimppuun. Kerttu alkoi:
"Isä kuulkaa! Isä, isä, kuulkaa! jo se on palanut Isä kulta, kuulkaa nyt, jo se on palanut. Älkää houratko; katsokaa, ei kuin hiillos on jäljellä!"
"Tuolla on pirtti, ei se ole palannut", virkkoi Pieto ja ojenti järvelle päin kädellään, pieksi laudallaan hiillosta ja kierteli ahjoa.
Jo syttyi luuta ja lenti varresta taaksepäin palolle, jossa se rotisten palaa leimusi. Tytöt tarttuivat Pietoon ja vetivät pois hiilloksen luota ja neuvoivat:
"Tuossa on pirtin ja tuossa navetan ja ladon sija, tuossa saunan ja tuossa aitan."
Silloin näki, ettei ollut mitään jäljellä, katseli ympärilleen, astui lähelle pirtin sijaa, katseli onnettoman näköistä uunia kekäleiden keskellä.
Siihen isän ympärille likenivät tytötkin nokisina, virsut jalassa, eikä muuta vaatetta kuin siekaleiset hameet päällä. Mykkinä, alla päin ja hyppyset suussa katselivat yhtä kystä kynnelleen, katselivat ympärilleen ja hyrähtivät sitte kaikki valtavaan itkuun…
Tuokion puserrettuaan kuumia kyyneliä, tunsivat rintansa tyhjemmäksi. Pieto erosi ja allapäin käveli metsään. Tytöt jäivät paikoilleen, istahtivat paljaalle palolle ja kyyneltensä läpi katselivat Kalliojärveä, jonka pinnalla hiljalleen lipottelivat herttaiset aallonväreet.
Kerttu pyyhki tahrauneita silmiään ja sanoi: