Lehtiselle vuoteelle kallistuivat tytöt. Reeta, Saara ja Martta kyyristyivät aivan vierekkäin, painoivat kasvonsa maata päin ja tuhkivat raskaasti, että hartiat notkahtelivat.
Toisten tyttöin silmät välkkyivät kirkkaina kuni tammikuun tähdet.
Yksi kerrallaan siitä kohoilivat paitsi Reeta, Saara ja Martta ja katosivat kultarantaisen kesäyön mieluiseen hämärään ja yhtyivät toisiinsa noiden savua nihkavien tuhkaläjäin luona entisen asuntonsa vaiheella.
Mykkä oli tienoo, levolla oli luonto. Mutta Kalliojärven pinnalla narahtelivat sorsat ja rannalla hymyili tervennä tuuhea mänty.
Sen juureen siirtyivät tytöt ja silmäilivät viihtynyttä järveä ja nukkuvaa Hyllyäiskeroa.
Vähäpuheisina he istuivat, vaikka kasvoissa liikkuivat levottomat väreet.
Kerttu viimein virkkoi:
"Mikä verkko se nyt peräksi pantanee?"
Auno; "Ei pääse edes ihmisiin, kun olemme alasti kuin rotan pojat."
Sanna: "Emme lähde pyrkimäänkään ennenkuin on suurempi pakko."