Auno: "Kyllä pitää pestä uudelleen. Katselee, kuin silmälasilla, kun kasvot ovat puhtaat ja silmäkuopat likaiset vielä."
Kerttu: "Pestään uudelleen!"
Martta: "Älä, älä! Voi, voi! Äläkä enää Kerttu!"
Kerttu; "No älä puhukaan. Sinua nyt ei tässä likasilmäksi heit… No älä purista niitä silmäluomiasi niin kovasti… No! älä kipristele joutavia. Jopa kai sinulla nyt on halla tässä… No, jos vaan et anna pestä mielelläsi, niin pesemme väkisellä… Tule, Auno, pitämään noita käsiä. Niillä se haroo siinä… Kas niin, pidähän siellä käsiä. No mitä sinä rängyt? Pahaako sinulle tehdään?"
Auno: "Ei se vähänen! Kun kiskoo noita sorkkiaan kuin peura.
Heittäypäs järveen!"
Kerttu: "Anna heittäytyä, sen puhtaampi tulee…"
Niin ne Kerttu ja Auno pesivät, kuin pesivätkin Martan väkisin. Kerttu sitte pyyhki Martan kasvot ja kaulan kuivaksi, harjasi päätä ja puheli:
"Kas nyt, kun tuli sieväksi tytöksi! Jos nyt äiti tulisi, niin löytäisi oikein sievän tytön tuosta; tuommoisen punaposkisen nypykän. Niin pyöreät kasvot, kuin nauris! Voi, voi, kun on sievä tuo meidän pikku sisko!…"
Martta istui kivelle suu vähän nyrröllään, silmät vähän vesikiehteessä, kun karvasteli se äsköinen suopa ja syvä huokaus nousi rinnasta.
Itsestään kasvot leppyivät kuitenkin ja tyytyväisenä, kädet helmassa, katseli hän siskojaan, kun ne kilpaa toistensa päitä letittivät. Vilkasipa joskus järvelle, jossa sorsat keloilivat suruttomina ja narahtelivat toisilleen kanssapuheen asemesta. Katsoipa sattumalta kiven viereen veteenkin ja siellä huomasi oman puhdassilmäisen, pulleaposkisen, keltatukkaisen, sileäpäisen kuvansa, joka sinisillä silmillään iloisesti katsella tirrotti vastaan. Silloin haihtui mielestä ynseys kaikki ja tuntui hyvältä, kun Kerttu oli hänet niin sieväksi laittanut.