Jo oli kaikilla hiukset letillä. Ne kun eivät yltäneet niskaan yhdelle letille, niin tehtiin kummallekin korvalliselle. — Niinpä olivat nyt pikkuiset sievästi tehdyt letit jokaisen korvallisilla — paitsi Martan, jonka hiukset eivät yltäneet mihinkään lettiin. — Kun astuivat jälekkäin rannasta pirttiin, niin Reeta antoi jokaiselle uudet pyhähameet, jotka äiti oli omatekoisesta, hamppuloimiin kaksivartiseksi harmailla kuteilla kudotusta kankaasta tehnyt. Kankeat ne olivat, mutta hyvät ne olivat; — olivathan ne uudet ja äidin tekemät.
Rannalla oli suuri tummanharmaa kivi, niin suuri, että järven toiselta puolen katsoen, luuli sitä huoneeksi. Kaikki oudot pitivätkin sitä Pietolan ranta-aittana. Sen hartiat olivat keltaisenkirjavan jäkälähilseen peittäminä, mutta seinämät olivat aivan puhtaat, kun niitä, Kalliojärven tulvillaan ollessa, länsituulen ahkerat aallot huuhtelivat. — Sillä kivellä nähtiin hyvin usein Pietolan tytöt kesäisinä päivinä, mutta nyt he eivät nousseet kivelle, vaan istuivat lähellä olevalle nurmipenkerelle. Siinä pitivät kiveä kirkkonaan; muistelivat, että isä ja äiti ovat kirkossa lukemassa ja veisaamassa.
Rannalla oli koivuteloja. Niistä he kiskoivat tuohenliuskoja, leikkelivät ne neliskulmaisiksi korteiksi; taittoivat mutkalle ja silloin olivat kirjat valmiit.
Syvämielisesti tytöt huokasivat ja rupesivat veisata kimeltämään sanattomia säveleitään. Kerttu se oli sen laulun johtajana ja hänen suustaan kuului sanattomia tavuja, semmoisia kuin: "ja-aa jo-oo ji-ii jo-oo jee ju-uu jo-oo" — ja muuta sellaista, joita toiset matkivat ja yhtyivät ääninensä Kertun säveliin. Pieni Marttakin kimelti oikein voimiensa takaa, että suu oli pyöreänä. Suloisena säikeenä himisikin hänen vieno lapsen äänensä siinä tyttöjen hartaassa veisuussa, joka juhlalliseksi kaareksi kuontui pyhäpäivän herttaiseen poutailmaan.
Kerttu katkasi veisuun ja virkkoi: "Kassilan muori kertoi, että kirkossa kun virsi veisataan, niin pappi nousee korkealle, että näkyy kaikille yli kirkon."
Sanna se oli rohkein joukossa, vaikka oli pehmyt kielinen, että r:än kohdalla teki melkein lystin kuperkeikan. Siitä huolimatta kiipesi kiven kupeessa olevalle pykälälle, jossa alkoi siitä tuohikirjastaan korkealla äänellä saarnata, että:
"minä veisaan virlsiä, kuin kirlkonhirlsiä; minä saarinaan sanoja, kuin Lapin kanoja".
Silloin Reeta tuli rantaan. Sitä eivät tytöt huomanneet, ennenkuin
Reeta kasahti:
"Mitä se nyt tuo solkkapulkki on tuonne kiven rystylle kohonnut. Kun et sieltä toki lasken pois, mokoma saarnamies!"
Silloin Sannalta katkesi saarna; kävi ilkeäksi ja punastuen kiimasi hän alas; juoksi toisten tyttöjen luo ja häpeissään paiskausi vatsalleen kentälle, jossa nauraa kutisi itsekseen. Ja toiset nauroivat sillä papillaan, että silmistä vesi kihisi.