Juken-Maija istui rintapaisteella keskellä joukkoa. Tummat kiihkeät kasvot väreilivät irtanaisesti, valkea raito lostikkahampaita vilahteli hienojen huulten väliltä, suupielet urkenivat poikki lyhyvien kasvojen, ja kippura lyhyt nenä painui terävien kasvopäiden tasaan. Siinä hän katseli uunia, katseli ympäri tulen loisteessa hymyilevää pirttiä, hytkäytti pulleata kaitaista rintaansa ja virkkoi:
"Voi miekkosilla teillä, kuin on hyvä asunto! Osa se on yksillä, kesä kaikilla, Jumala jokaisella."
Sanna: "On se osa orvollakin, vaivaisellakin Jumala." Juken-Maija:
"Minä en tiedä nimiännekään, mitä kaikkia lienette?"
Sanna: "Minä olen Sanna, tuo on Reeta, tuo Auno, tuo Kerttu, tuo
Katri, tuo Saara, tuo Vappu, tuo Martta, tuo Riikka."
Juken-Maija: "Kuka teistä on vanhin?" Sanna: "Tuo Reeta. Sillä niitä on joukko päiviä päässä, kohta vuosia kolmisen kymmentä."
Juken-Maija: "Entäs sitte Reetan jälkimmäinen?"
Sanna: "Tuo Kerttu ja Auno. Nehän ne ovat tehdyt yksillä tulilla Reetan ollessa nelivuotias. Sitte meitä muita on tehty sängelle ja hangelle. Kuka näistä selvän saanee. Minä ja tuo Vappu sitä olemme samoin kuin Kerttu ja Aunokin tulleet samoille lämpymille. Vuosia siitäkin lienee jo kolmatta kymmentä, koskahan tuokin Martta on jo missä asti lieneekään toisella kymmenellä."
Juken-Maija: "Eipä sinua ja Vappua luulisi kaksoisiksi. Vappu tuommoinen pitkä hoikale ja sinä noin paljoa matalampi."
Sanna: "Hatarathan ne näkyvät mitat olleen."
Juken-Maija: "Mutta tuo Auno, se vasta on äitinsä malli, se on kuin olisi suustaan sylkenyt! Minä tunsin sen hyvin; olimme yhtä aikaa rippikoulussakin. Se oli tuommoinen suora, vahvarintainen, pitkäkaulainen, suoranenäinen ja punaposkinen ja suuret siniset silmät. Niillä se katseli niinkuin se, joka ei olisi suksimiesten puhuteltava. Ja reima se oli — pois tieltä vaan! mitä se vaan yritti. Mutta lukea se ei osannut enempi kuin vastasyntynyt. Vaan älä huoli — koulussa se vaan oli muiden mukana, kuunteli muiden tutkintoa; vastauksia iski päähänsä ja sieltä aina vastata molauttikin… Ja vahva se oli kun karhu! Oli jo silloin täysi ihminen, ei ole sitte jalkansa jatkuneet… Niin aamut ja illat se kanteli vesiä pappilan piioille, pesi poukkuja, jauhoi ryyniä, pilkkoi halkoja, veteli lapsia pikkukärryillä ja yhdestä toiseen hyppäsi. Pappilan rouva se sitä taputteli kuin pikku lasta ja kiitti veden päälle kupliksi. Niin pääsipään koulusta, pääsi kuin pääsikin… Tämä Kerttu on näöltään paremmin isänsä puoleen. Tuo pysty nenä on aivan isältä ja nuo leveät kasvot vivahtavat paljon isään. Nuo vesiharmaat vihannat silmät eivät ole juuri kenenkään, mutta tuo silmänluonne, nuo kulmakarvapensaat ja pitkät silmäripset ovat ihan äitiltä… Kyllä äitin puoli voittaa kaikissa muissa, mutta tuo Reeta on isän tyttö. Nuo tuhkan harmaat suuret silmät, leveät alasriippuvat kasvot ja lyhyt kaula. Ihan kuin isän elävä kuva!… Veistäjäänsähän ne lastut lähtevät, se on vanha sananlasku… Mutta terveitä te vaan lienette, kun olette niin muhkean näköisiä ja vereviä? Riikalla ja Aunollakin luulee ihan, että veret tippuvat kasvoista."