Reeta: "Saivat taasen tuon tuommoiseksi. Se on kaunis katsella. Niillä ei paljon pysy hammasten takana. Kun eivät tuosta malttaneet pitää suutaan kiinni; tietävät hyvin, ettei se salli siitä puhuttavan kenellekkään."
Sanna: "No en minä häntä niin tiennyt."
Auno piteli lattialla selällään olevan Martan käsiä ja rauhallisemmin mutta vähän väristen virkkoi:
"Kyllä se nyt helpottaa; jo vaalenivat kasvot ja kädet lavahtivat varattomaksi. Heitetään tuohon… Siinä se nyt hojottaa. Antaapa hänen nukkua nyt. Kyllä se siitä tointuu."
Kerttu: "Eihän tuo ennen ole noia herkkä ollut."
Reeta mulautti Juken-Maijaan ynseän katseen, meni karsinaloukkoon penkille mahalleen, pani kätensä otsansa alle ja tunki raskaita huokauksia.
Toiset tytöt istuivat vieraansa kanssa pystyvalkean vaiheella. Kasvoissa värähteli punastua. Kädet helmassa, hartiat kumarassa he istuivat ja hypistelivät hameensa pieniä nuppuja ja tuijottivat tuleen.
Juken-Maija katseli sinne tänne, näkyi miettivän miten saisi puheen alkuun. Rinta hytkähti, suu aukesi; mutta kiinni ahdistuivat hienot huulet.
Sitte Maijan kasvot selkenivät, kohotti kaitaisia hartioitaan, leimautti tyttöihin palavan silmäyksen ja lausui:
"Niin minähän sitä lähdin tänne teitä lukemaan opettamaan; Ahtolan emäntä kertoi, että olette kutsuneet. Minulla on täällä porstuassa kontti, jossa on teille Aapelukset. Minäpä otan ne käsille."