Niin Maija itki ja hätäili kartanolla, kun lehmien surkea ölinä ja Sepelin tuima haukunta kuului Pajulahden kuusikosta ja kaikuna levisi ilman kaikille suunnille.
Pieto pani sarkatakin päälleen, otti karhupyssynsä naulasta, pani sen mukavasti selkäänsä viilekkeestä. Otti vielä luotikukkaron ja ruutisarvet, jotka olivat yhteen nauhaan kiinnitetyt; ne pani nauhasta riippumaan kaulaansa ja kätki takkinsa poveen. Käveli sitte tyynesti kartanolle ja seisahti. Mutta silloin lenti punaiseksi Pieton leveä otsa, tuimasti punalti päätään, purasi hampaitaan yhteen ja virkkoi:
"Odota nyt pikkuisen, sen tulen villahousu!" ja lähti oikein reuhtoen astumaan. Astui muutaman askelen, potkasi juoksun. Paksusti tömisi kenttä ja suorana hulmusivat takin helmat, kun rienti kamalaa ääntä kohti.
Lehmät kihisivät yhdessä rykelmässä, puskivat ja mölisivät ja Sepeli haukkui minkä jaksoi, Pieto kiljasi:
"Mikä se?"
Silloin lehmät verissään puhaltivat syrjään ja turvausivat Pietoon. Muutaman askelen päässä erään petäjän-latvuksen ja kuusen-näreen kalveessa Pulmikki selkäpiillään verissään makasi ja karhu oli sen päällä kuin mahdottoman suuri sammalturve. Se oli kaivanut keuhkot käsiinsä ja sydänkellarista joi lämmintä verta ja väliin mörisi kauheasti.
Pietolla oli jo pyssy käsissään, vaan ei ollut latinkia. Silloin silmänräpäyksessä hyppäsi paikalle, virkkoi:
"Tässäkö sen pahennus!" ja voimiensa takaa pyssyllään korautti karhua pitkin selkää sillä seurauksella, että kylkiluut romahtivat irti toiselta puolen selkärankaa. Silloin karhu kiskasi päänsä pois ja ärjäsi pelottavan möräyksen ja hirvittävästä suustaan puhalti ilmaan kuuman veren, joka pisaroina karisi Pieton korville. Karhu ei tiennyt mistä se isku tuli ja hyppäsi silmänräpäyksessä kahdelle jalalle. Mutta Pieto tiesi mistä karhu on arin; pyssyn-piipulla pokautti takaraivoon korvien takapuolelle. Silloin karhu pyörähti hermotonna maahan kuin villakuontalo. Pieto virkkoi:
"Heittäytkö sinä?"
ja iski vielä pyssyllään muutamia kertoja. Mutta kun karhu ei liikkunut, katsoi Pieto ympärilleen. Kasvot synkistyivät, muoto oli kuin kattilan kylki; nurin pullistuneet veriset silmät valoivat murhan myrkkyä. Kiristi hampaansa yhteen, kahden kouran repisi tukkaansa, koppasi sen pyssynsä piipun, josta jo olivat puutavarat särkyneet; sillä toista leiviskän painoisella pyssynpiipulla rupesi peittoamaan karhua. Ponneton ähellys, hurja temmellys ja lyönnin-mätkinä, lehmien kamala mölinä yhteen sekauneena kauhistavalla voimalla virtaili ilman kaikille suunnille. Mutta Pieto pieksi koko otuksen yhdeksi liemeksi, ettei siinä ollut jäsentäkään tervettä. Sattui lyömään otsaluuhun ja silloin pyssyn-piippu helähti keskeltä poikki. Se viimeinkin teki lopun sille leikille.