Vihasta ja väsymyksestä puuskuttaen Pieto tointui katselemaan pyssyään. Karvaasti puhaltaen hän virkkoi!
"Voi, voi minua onnetonta!" Kyynelet herahtivat silmiin ja hän jäi seisomaan yksiin jalkainsa sijoihin. Siinä vaipui ajatuksiinsa. Mielensynkeys peitti kokonaan, ettei nähnyt eikä kuullut mätään. Kuolonkalpeat kasvot ja tylsät rävähtämättömät silmät tuijottivat erääsen näreen kerkkään. Koira vaikeni ja väsyneenä vaipui jalkain juureen.
Pitkältä kierti täysikuu eteläisellä taivaankannella; ei kuulunut muuta kuin lehmien ikävämielinen ammunta, joka sanomattomana murhevirtana kaikui ympäri nummia ja aaltoihinsa kätki koko tienoon öisen rauhan.
Maahan kasvoilleen vaipui Maija ja tuskaisesti virkkoi: "Voi, voi, tämä perkeleiden ja karhuin pesä! Johonkin piti joutua! Voi, voi, mihin piti joutua! Silmätkin päästä syövät. Voi, voi, mihin piti joutua! Söivät ihan joka sorkan! Voi voi, mihin piti joutua, karhuin pesään! Voi, voi, voi!" — — —
Läpi yön matkustivat tytöt rippikoulusta rientävin askelin kotiaan kohti. Hyllyäiskeron vieritse kulki tie, sinne poikkesivat nyt tytöt. Viheriäin laihovainioiden vaiheella kuhjotti tyttöin koti tyynessä kuutamoyössä. Sitä kohti virittivät tytöt katseensa… Mutta samassa Reeta värisevin huulin virkkoi:
"Mikä nyt on Muurikilla ja Isolla-Kyytöllä, kun niin apeasti ammovat? Tiistikki ja Ilokukkakin. Herra siunaa! mikä niille on tullut, kun niin katkeramielisesti ammovat!"
Kerttu sanoi päättävästi:
"Nyt ei ole hyvin asiat, lienee mikä lienee."
Auno: "Lähdetään katsomaan."
Sanna istui kentälle huoletonna.