Martan pää retkahti varattomaksi mättäälle. Kerttu koppasi ojaturpeen, pani sen pään alle ja virkkoi:
"Helpotti se nyt… Nyt se on taasen varatonna kuin lankavyyhti; nukkuu vaan. Heittäkää irti!… Mutta kyllä se polonen taasen puri kielensä palasiksi, kun verta tulee suusta kuin härän kulkusta. Katsokaa tuota siivoa!… Herra Jumala hyvästi siunatkoon!… Käännetään vatsalleen, ettei läkähtyisi… No niin, nyt se valuu maahan, kun minä vaan pitelen päätä koholla, ettei suu painu sammaleen… Se niin… Annetaan nyt vähän nukkua… tuossa noin, niin kohta se siitä virkoaa jaloilleen…"
Auno istahti viereen, nosti pään polviensa päälle ja virkkoi:
"Korsaa nyt siinä minun polvellani… Saatte muut mennä kotiin, kyllä minä tulen Martan kanssa sitte, kun kerkeän."
Sanna istahti mättäälle ja ynseästi lausui:
"Mikäpä tuonne lie kiireempi yhdellä kuin toisellakaan. Ei ole kiireempi leivällä kuin särpimelläkään."
Auno kuuristui katsomaan Marttaa.
— Aivan kirkasta vertahan sieltä tulee, tippua nolkkasee aivan myötään…, Ethän, sinä Kerttu, vaan liene puukolla loukannut äsken, kun leukoja auoit?
Kerttu: "Älä puhu tyhjää! Miten minä tällä katkokärjellä olisin loukannut? Tämmöinen ruopio, mikä tällä loukkautuu? Katso sinä tätä minkälainen tämä on. Mihin tämä pystyy? Ja enhän minä terävämpää olisi hirvinnyt pannakkaan hänen suuhunsa."
Auno katseli Kertun käteen puukkoa ja virkkoi: "Ei tuo siltä näytä, että tämä särkisi ketään. Purrut tuo lienee kielensä… Voi sinua onnetonta!… Ei ole hyviä muutkaan taudit, vaan tuo on kuitenkin kamalin kaikista. Eikä ole toivoa paranemisesta niin kauan kuin henkeä lie rinnassa. Ja se on kerran surmannimenä niinkuin Kilkka Jaakolla."