Kerttu hyppäsi seisalleen.
— Äläpäs huoli; minäpä lähden myös… No lähdetäänhän nyt… Voi, voi miestä! Mikä se nyt on Sepeli-miehellä semmoinen omantunnon vaiva? Aai ai miestä, mikä se on tullut miehelle?…
Vappu otti kaksi pärettä, sytytti ne ja lähti ulos. Pihalle menivät Vappu ja Kerttu. Mutta Sepeli rienti metsän. Kerttu ja Vappu menivät vähän matkaa, mutta koira vaan siirtyi kauemmas ja vinkuin, vokisten ja häntäänsä liekuttaen taasen siirtyi kauemmas ja seisoi terävästi tuiottaen kiiltävillä silmillään takaisin. Kerttu ja Auno katselivat sen peliä. Viimein se siirtyi vähän kauemmas, istui mättäälle ja niuhassa korvin suurilla silmillään katseli Kerttua ja Vappua pärevalkean valaseman valopiirin rajalta.
Puistellen itseään ja kahden käden rintaansa puristellen palasivat
Kerttu ja Vappu pirttiin ja istahtivat toisten joukkoon.
Auno: "Mitäs näkyi?"
Kerttu: "Mitä siellä näkyi… Se koira vaan alkoi metsään houkutella; mutta mennä sen perässä nyt. Siellä on semmoinen pimeys, että oikein kauhistaa. Hyih, oikein puistattaa! niin tuntui ilkeältä. Ja koira kun katsoi tuolta loittoa tulta vasten ja kun sen helakat silmät kiittivät, niin tuntui niin kamalalta kuin hirvittävä peto olisi katsonut synkästä kätköstään."
Auno: "Mutta missähän se metsämies sitte viipyy. Ompa se sentään kummaa…"
Vappu: "No ensi kerranko se nyt on metsässä yötä jos olisikin; mutta saattaahan se tullakkin."
Maija sitoi ristiraitaisen päähuivin nurkkia niskansa taakse ja sanoi:
"Jos ei tule tänä iltana, niin ei ole mies kunnian teillä. Se aikoi varmaan tulla kotiin. Pitäisipä käydä kuulostamassa, eikö kuuluisi."