"Mutta nyt on pimeä, ihan tervapimeä! Ei nyt näe ei otsaansa iskevää."
Auno hapuili puun-juuria.
— Tuli meidän täytyy saada vaikka miten… Kas tässäpä on koivu! Ja onhan tässä valmis tuohikäppyrä kyljessä. Iskekää vaan tuli, tässä on tuohta.
Kerttu: "Mutta annappas tulukset, sinullahan ne ovat Auno."
Auno punalti päätään.
— Mutta ne jäivät siihen mättäälle.
Kerttu: "Ja nyt ei tuluksia! No kaikkea sentään, voi, voi!… Eihän vaan liene jossakin kerroksessa, kopeloihan velikulta tarkkaan ketineesi…"
Auno kahden käden kopeloi kaikkia kerroksia suu vähän ammollaan ja silmät harreilivat pimeään yöhön.
— Ei ole, ei tunnu missään. Ja kyllä minä muistan että siihen laskin mättäälle. Olin siinä kuin häimerryksissä, niin siihen ne hätäysivät; vei kuin siivellä mielestäni, etten muistanut en kuolemakseni. Kaikkea nyt piti tulla! Harvoin minulta neuvot tielle tippuvat, mutta nyt se kuitenkin paras tuli.
Kerttu kynsäsi korvallistaan.