Reeta: "Miten se tuonne on mennyt? Surmansa kai sitä on koivista vetänyt, kun ei ole oksia kuin latvakerkässä ja puu toista syltä ympäri. Ei, ei ole oikeata menoa se, jos vaan on tuonne noussut."
Kerttu katseli honkaan oikein urkkivilla katseillaan, tiiristi silmänsä ja vielä tyystemmin tarkasteli hongan malloa.
— Enkös minä arvannut! Tuoltapahan on rouskahtanut, tuolta, ihan tuolta kuinka ylhäältä! Miten minä näyttäisin, mistä asti. Kyllä sinne on matkaa hyvinkin kuusi tai seitsemän pitkääkin syltää! Kyllä sinne on enemmänkin! Se on tuolta ihan läheltä latvakerkkää, tuosta haarasta vähän noin mikä häntä olisi pari kyynärää alaspäin. Siitä on ihan varmaan katkennut tämä oksa.
Sinne hongan latvaan tirkistelivät kaikki tytöt.
Auno: "Siitä, siitä se oksa on revennyt! Mutta mikä on tuolla ylempänä haarassa? Siellä on joku vilja mikä lienee; se on kuollut sinne. Katsokaahan tästä, tuolla se nuhjottaa. Se ei ole muutenkaan, vaan otus se on."
Kerttu lähti katsomaan Aunon luota.
— On siellä!
Auno: "Mutta meillä ei auta muu kuin täytyy hakata tuo honka kumoon ja siten saada tuo otus käsiinsä. Missä oli meidän kirves?"
Riikka toi kirveen sieltä toiselta puolen puiden, ojenti Aunolle.
— Ka tässä! Mutta kyllä se taitaa olla kesäterässään. Kun on multaisia juurikoita hakattu ojan kaivoksella, niin on kai se ruunaunut siellä hyväksikin.