Auno riisui päällysvaatteensa; otti kirveen.
— Kunhan on toinen laita hienompi, niin kyllä täytyy upota… Mutta mihinkäs se nyt sopii kaatumaan? No tuonne tuohon aukkoon rojautetaan.
Sitte iski hartian voi maila kirveensä hongan tyveen. Mutta kirves liuskahti kuoren kanssa maahan. Auno virkkoi:
"So-so, kylläpä on tosiaankin Riikan sanaan kesäterässään tämä kirves. Ja tuo kun on kovaksi pinttynyt, niin se vasta on vesaa. Kas, minkälaista nivaskaa se on tuosta maan nousennasta, ettei tahdo lastu irtautua. Ja niin kovaa kuin ilmosta luuta, että kiljuu oikein kirves. Ja niin tervastakin, että haisee."
Vappu: "Kyllä on pääsi harmajana ennenkuin on sillä kirveellä poikki se puu."
Auno löi vaan vihaisesti.
— Se ei ole totta! Katso vaan, että kohta on lattiassa.
Niin hakkasi Auno honkaa. Ja koira kun tiesi otuksen olevan siellä hongassa ja näki hakattavan, niin yltyi haukkumaan. Ja niin kirveen tuima loskina ja koiran kiivas haukunta sekausivat metelöitseväksi kaiuksi ja kauas se urkeni tyyniin metsiin.
Sillä aikaa kun Auno hakkasi honkaa, niin Kerttu katseli puihin.
Viimein sanoi:
"Nyt minä tiedän miten tuo tapaus on johtunut."