Emäntä nakkasi niskojaan.
— No tee mitä tahasi, mutta en minä tule aikaan noiden koirain keskessä. Ja sen minä sanon, että sinä et saa hyvällä tuota Sarkkoa. Se sinä tiedä!
Pentti lähti kävelemään ulos ja mennessään virkkoi jäykästi:
"Se on minun asiani."
Sen enempi ei Pentti. Astuskeli Pajupurolle päin. Hartiansa olivat entistään enemmän kumarassa ja kaavoissa näkyi jähmeä harmi.
* * * * *
Vuosi oli kulunut. Saaralla oli jo kuukauden vanha poika, aivan Pentin näköinen, ihan kuin suustaan sylkenyt. Tämä oli Pentin mielestä mieluinen vahinko. Ja samalla kun tuo kirisevä pienokainen ristittiin Matiksi, vihittiin Saara ja Pentti aviopariksi.
Oli Joulukuun pimeä ilta. Vasta olivat tulleet Saara ja Pentti kotiin kirkkoretkeltä ja riisuneet matkavaatteensa päältään. Pystyvalkean luona istui väki ja teki askareitaan. Siihen istui Saarakin pienokainen helmassaan. Sille hän hymyili, mutta silmäykset tuolloin tällöin vierähtelivät Penttiinkin, joka pyhäpukuisena istui rahilla ja lattiaan tuiottaen veteli luuvartista piippuaan.
Tytöt olivat umpimielisiä, eivät näkyneet välittävän kenestäkään. Eivät kyselleet kirkkosatujakaan, tekivät vaan töitään. Puheen aluksi kysyi Saara:
"Missä nyt on emäntä, kun ei näy?"