Kevät oli jatkunut päiviä. Kirkkaana kaartelevassa lännessä säteili
Huhtikuun illan virkeä loimo.
Saunatiellä seisoi Kerttu ja katseli lännen metsiä ja hiljakseen laulella lurkutteli:
Viis oil' tyttöä emolla, viispä oil' tyttöä emolla, viisi lasta vanhemmalla, viisipä lasta vanhemmalla. Läksi tyttö puolukkahan, läksipä tyttö puolukkahan. Toinen läksi mustikkahan, toinempa läksi mustikkahan. Kolmas koitti pähkinähän, kolmaspa koitti pähkinähän, neljänsi kesäkalahan neljänsipä kesäkalahan. Viiensi jänön jälille, viiensipä jänön jälille, koukkupolven polkumille koukkupa polven polkumille.
Mutta sattuipa Korteniemen Jussi metson ammunnasta palaamaan Pietolan kautta. Hän näki Kertun seisomassa, niin ojenti suksensa sitä kautta. Kerttu kun näki Juuson hiihtävän kohti, niin alkoi laulaa:
Mistä tunsit tuhma tulla, mistäpä tunsit tuhma tulla, epäkelpo tien osata, epäpäkelpo tien osata tähän kuuluhun kotihin, tähämpä kuuluhun kotihin, kaunihiisen kartanohon, kaunihisempa kartanohon?
Juuso huohotti väsymyksestä, pyyhki hikeä otsastaan ja pyssynsä pisti lumeen pystyyn, virkkoi:
"Kun saisitkin tielle kuin palkattu! Olen ollut aikeessa monet kerrat lähtemään; mutta ei ole saanut aikaan, kun pitäisi niiltä vanhuksilta silmät puhkaista. Kun nyt ovat saaneet vihjaa meidän hommista, niin näkyvät varovan."
Kerttu: "Eivätkö ne vieläkään antaisi sinun täällä käydä?"
Juuso: "Eiväthän ne antaisi."
Kerttu naurahti suupuolellaan.