Kerttu tarttui Juuson käteen, puristi sitä ja sanoi:
"Kyllä minä uskon. Mutta mitä se on, kun ne aina niin totissa totena puhuvat, että sinä hommaat sen Ollilan Tiinan kanssa?"
Juuson kasvot punastuivat; pää nyrkähti alas. Mutta kohotti päätään ja rykäsi; katsahti aran silmäyksen Kerttuun.
Kerttu: "Minkä tähden sinä niin punastuit?"
Juuso taasen rykäsi. Vilkasi ikäänkuin pakotetun katseen Kerttuun, mutta silmät rientivät syrjään. Rykäsi ja virkkoi:
"Ei sitä ole mitään… Kyllä ne sitä Tiinaa hommasivat, kun se on rikas. Kyllä se on totta että ne sitä hommaavat, mutta en minä siitä huoli. Ja etkö sinä tiedä, miten minä siitä huolisin, kun minä sinun kanssasi olen jo niin kauan hommannut… Ne ovat akkain puheita."
Kerttu: "Mutta minkäs tähden sinä punastuit niin korviasi myöten, kun minä mainitsin."
Juuso rykäsi.
— No sen tähden, kun en luullut sinun tietävän…
Rykäsi taasen ja jatkoi, että "se on samallaista puhetta kuin… puhuivathan ne kerran Kaikkolan Mariisen minua ja sitte jälempää Kemppaalan Liisaan ja tässä… ei tuota ole paljo aikaa, kun herjattiin Kaivopuron Mallaan. Mutta kaikkipa he ovat jääneet. Heittäneetpä he ovat hampaistaan. Samallaista se on tuohonkin Ollilan Tiinaan puhe. Mutta puhukoot! Mikäpä sen haukkuvan koiran suun tukki. Antaa heidän puhua. Kyllä heittävät, kun aikansa pitävät leuvoissaan… No etkö sinä vieläkään usko minua, kun niin kyselet?"