Kerttu: "Kyllä minä uskon."
Sitte istahti kynnykselle, mietti hetken ja jatkoi:
"Jos olisi tämä kotini entisellään, niin ei puhuttaisi näitä puheita… Miniän nimi on ikäni ollut koiran nimen arvoinen. Niimpä sanotaankin: 'harvoin orja kiitetään, miniää ei milloinkaan, pojan naista ei polvenaan.' Ja mikä vielä: teille tuloni, kun on vasten vanhempiesi tahdon, niin todestaankin saa sanoa, että 'niin on miniä miehelässä kuin on koira kahlehissa'… Mutta, mutta, kun kerran on joutunut tuommoisten kuin tuonkin meidän muorin sylettäväksi ja polettavaksi, niin ei korkealta kaadu kuin luudan päältä lattiaan, jos joutuu miniäksikin… Nyt olkoon ja menköön. Ei suinkaan ole kahta päätä leikatulla. Käyköön nyt syvin tai matalin."
Juuso istui Kertun viereen, piteli Kerttua kädestä ja virkkoi:
"Saanko minä nyt useimmin käydä täällä sinun luonasi?"
Kerttu pani kätensä Juuson kaulaan, puristi ja sanoi:
"Kyllä, kyllä. Minä rakastan sinua."
Enempi ei sanonut, puristi vaan Juusoa ja kyyneleet vierivät kasvoja pitkin.
XXX.
Enemmän käin vuosi kulettiin ajassa eteenpäin. Oli Kesäkuun helteinen päivä. Silloin Ollilan karsassilmäinen Tiina ja Korteniemen Juuso vihittiin aviopariksi. Suuret olivat häät; paljo oli väkeä. Onnellinen oli nyt Juuso; hymysuin hän katseli rikasta morsiantaan. Mutta toisinaan silmänräpäyksessä vaalistuivat Juuson kesakkoiset kasvot ja jäi katsomaan lattiaan. Mutta taasen heräsi, kohotti päänsä, kasvot virkenivät ja katseli kierosilmäistä morsiantaan ja muutakin hääväkeä. Mutta ennenkuin itse huomasikaan, jähmettyivät kasvot ja unehtui katsomaan lattiaan.